juzza81

OLIKO CARL OSCAR MALM AIKAANSA EDELLÄ?

Suomen kuurojen opetuksen isä Carl Oscar kirjoitti vuonna 1852 Helsingfors Tidningissä kuurojen sielullisesta tilasta, kielestä ja opettamistavasta. Malm tekee heti selväksi, että kuuroille tulee opettaa viittomakieltä äidinkielenä, joka on yhtä luonnollinen kuin puhuttukin kieli. Hänen kirjoituksensa tekee ainutlaatuiseksi se, että hän kuvailee sanatarkasti viittoman rakennetta, vaikka varsinainen viittomakielen tutkimus syntyi Suomessa 1980-luvulla. Malm esittää, että viitottaessa jäljitellään muun muassa ihmisten sekä esineiden yksityiskohtaisia muotoja, liikkeitä, suuntia, asentoja ja ominaisuuksia, jotka ikään kuin piirretään elävinä mutta samalla katoavina ilmaan.

Viittomien avulla voidaan luoda rajattomasti eri merkityksiä, esimerkiksi etusormella kohottaessa taivasta kohti viitataan Jumalaan, etu- ja keskisormen kosketus kämmeneen merkitsee totuutta ja kädet ristiin laittaminen osoittaa ystävyyttä. Malm analysoi, että viittomia voisi myös kuvailla kirjoittamalla elimien liikkumaviivoja ja asentoja tekokirjaimin ja tekoviivoin, jotka vastaavat puhutun kielen konsonantteja ja vokaaleja. Lisäksi hän pohtii kirjoituksessaan, että kuurot viestivät käsien ohella myös ilmeillään ja kehon liikkeillään, joilla kuurot elävöittävät kertomaansa samaan tapaan kuin italialaiset eleissään.

Malm tähdentää, että viittomakielen erityispiirteenä on sen mutkaton systeemi omaksua viittomien merkitystä käsitetasolla verrattuna puhutun kielen mutkallisempaan tapaan harjoittaa sanojen merkitystä. Viittomien etymologia perustuu eri matkimissysteemiin kuin puhutun kielen onomatopoeettisuus eli luonnonäänien matkiminen. Viittomakielillä on oma kehittynyt kielioppinsa ja eri maiden viittomakielet poikkeavat toisistaan viittomiston suhteen. Kuuroilla on kuitenkin harjaantuneen havaintokykynsä sekä viittomakielten läpinäkyvämmän piirteen ansiosta kyky ymmärtää helpommin muun kielisiä kuin puhuttua kieltä käyttävät.

Toiseksi Malm korostaa, että kuurojen opetuksen tulisi toteutua kaksikielisyysajattelun mukaisesti, missä viitotun kielen rinnalla opetettaisiin kirjoituskieltä, jotta kuurot pystyisivät myös kommunikoimaan ja työllistymään valtaväestön keskuudessa. Pohjana on viittomakieli, jonka syvätasollinen ymmärrys ja kieli-identiteetti antavat tukevan perustan kuurojen kasvamiselle täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Oliko Malm aikaansa edellä, sillä vasta 1900-luvun alkaessa on tietääkseni alettu Suomessa ottamaan kaksikielisyys käyttöön yleisellä tasolla? Viittomakielisten puolella kaksikielinen opetusmenetelmä ei ole vieläkään itsestäänselvyys 2020-luvulla. Oralismi (so. puhemenetelmän vankkumaton kannatus) toi ison särön viittomakielisen opetuksen kehittymiselle 1880-1970 välillä. Mihin Malmin opetusfilosofia olisikaan johtanut ilman tätä pimeää aikakautta?

Malm kirjoittaa kauniilla tavalla, että Jumala on tutkimattomassa luomisviisaudessaan, hyvyydessään ja voimassaan korvannut kuuroille puuttuvan kuulokyvyn viittomakielellä, jonka turvin kuuroilla on yhtäläiset mahdollisuudet päästä syvälle ajattelun tasolle ja sielunelämään. Malm päättää siihen, että kuuro voi saavuttaa senaattorin, tuomarin, taiteilijan, professorin tai ritarin arvonimen, kuten on 1800-luvulla tapahtunut ulkomailla.

”Kun jokin aisti puuttuu, enentyy toisten aistien hienous ja voima samassa määrin, ja näin on myöskin kuurojen laita, joilla on hyvä näkö, sillä he näkevät jo vaaran etäältä ja heidän silmänsä ovat heidän vahtinsa ja pikajuoksijansa ilmassa…”(Malm 1852:73).

Juhana Salonen

Viittomakielen merkitys lapsen identiteetille

Kerron nyt aiheesta: Miksi viittomakieli on tärkeä osa lapsen identiteetin kehittymistä?

Kerron teille kokemuksistani. Synnyin 80-luvulla kuurona kuulevaan perheeseen. Myös kaikki sukulaiseni olivat kuulevia. Perheeni sai kuulokeskukselta hyvin vähän tietoa viittomakielestä. Vanhempani pohtivat, millaisessa kieliympäristössä minut tulisi kasvattaa. Jossain määrin vanhempani saivat viittomakielen opetusta, mutta kasvuympäristöni ei ollut viittomakielinen. Vanhempani olivat kyllä hyvin kiinnostuneita viittomakielestä, mutta yritykset saada lisätietoa kariutuivat erilaisiin esteisiin.

Käytin hyvin vähän viittomakieltä, päinvastoin pääasiallisesti suomen kieltä, jossa kielitaitoni kehittyikin hyvin. Koulussani korostettiin suomen kieltä. Vaikka myös muita kuuroja oppilaita oli, opetusmetodi oli kuitenkin vahvasti suomenkielinen. Käytettiin viitottua puhetta, joka ei ole varsinaista viittomakieltä.

Kävin säännöllisesti kuulontarkastuksissa kuulokeskuksessa, jossa lääkärit kannustivat minua käyttämään suomen kieltä eivätkä suositelleet viittomista. Lapsuuteni meni aika mukavasti. Pärjäsin hyvin koulussa, minulla oli kavereita, mutta murrosiässä alkoi tulla takapakkia.

Tunsin oloni yksinäiseksi enkä tiennyt, mikä identiteettini olisi. Häpesin kuurouttani. Sain ympäristöstäni sellaisen mielikuvan, että kuurous ei ole hyväksyttävää. Sen sijaan olisi hyvä olla niin kuin kuuleva ja käyttää suomen kieltä. Omaksuin tällaisen ajattelumallin, joka vaikutti suuresti minuun murrosiässä. Olin sisältäni aivan rikki ja täynnä haavoja enkä tiennyt, kuka oikein olen.

Vasta vuosien kuluttua, noin kahdenkymmenen vuoden iässä, aloin käyttää enemmän suomalaista viittomakieltä ja tutustua muihin kuuroihin. Samalla oivalsin, että kuurot pystyvät menestymään elämässään. Nämä kuurot olivat minulle roolimalleja, kuten kaikkien tuntema Liisa Kauppinen. Tutkiskelin sydäntäni ja oivalsin, että viittomakieli toimisi tunnekielenäni. Kun aloin viittoa yhä enemmän, ymmärsin itseäni paremmin. Löysin mm. identiteettini ja roolini yhteiskunnassa.

Kun viittomakielen taitoni vahvistui, myös suomen kielen taitoni parani. Näin sain vahvan, kaksikielisen identiteettipohjan. Pitkän prosessin päätteeksi olen tänä päivänä erittäin ylpeä viittomakielinen, ja suomalainen viittomakieli on vahva perusta identiteetissäni.

Olen huolissani tämän päivän lapsista, heidän kieliympäristöstään ja identiteettinsä kehittymisestä. Tänä päivänä valtaosalle kuuroista lapsista leikataan sisäkorvaistute ja moni heistä ei viito, sillä perheille ei tarjota viittomakielen opetusta. Olen tavannut monia näitä perheitä, ja vanhemmat ovat ilmaisseet huolensa siitä, että viittomakielinen kasvuympäristö puuttuu.

Suomessa viittomakielen opetusmahdollisuudet ovat hyvin vaihtelevia. Opetus edellyttää usein lääkärinlausuntoa, jota ei välttämättä saa. Lisäksi kunnat kinastelevat opetusjärjestelyjen velvoitteista. Vakavia seurauksia on syntynyt. Keskustelin erään äidin kanssa, joka kertoi, että hänen perheensä on taistellut kiivaasti viittomakielen opetuksen puoltamisen puolesta. Perhe on myös pyytänyt apua eri järjestöiltä. Siltikään he eivät ole saaneet viittomakielen opetusta kotikaupungiltaan.

Tämän päivän yhteiskunta ei ymmärrä viittomakielen merkitystä, vaan se nähdään edelleen apukielenä. Se otetaan ehkä käyttöön silloin, kun sisäkorvaistuteleikattu lapsi ei hyödy puhutusta kielestä. Mutta tämä on täysin väärä suunta. Viittomakieli pitäisi olla heti alusta alkaen käytössä puhutun kielen rinnalla. Näin kaksikielisyyden periaate pääsisi toteutumaan.

Näytän teille pian esimerkin videolta (alkaa kohdassa 5.24 min), jossa olen itse 7-vuotias pikkupoika. Voitte seurata, mitä sellaisessa tilanteessa, kun lapsella ei ole viittomakielistä pohjaa identiteetissään, voi tapahtua.

Varmasti huomasitte videolta, miltä näyttää, kun lapsi on yksin ja vetäytyy porukasta. Minä olin omissa maailmoissani, en ymmärtänyt mitä ryhmässä viitottiin, ja nämä ajat ovat jääneet mieleeni tosi kovina. Minulle oli raskasta olla porukassa, jossa en ymmärtänyt yhtikäs mitään. En ollut myöskään sinut puhutun kielen puolella, jolloin olin tuplasti yksinäinen. Se tuntui tosi pahalta. Olo oli kuin suljetussa huoneessa, josta ei pääse ulos.

Muut eivät ymmärtäneet minua, enkä minä ymmärtänyt heitä. Kesti kauan ennen kuin pääsin näiden vaikeiden vaiheiden yli. Ja tänä päivänä huomaan samoja ilmiöitä lapsissa. Moni heistä on yksin, kenties syrjäytynyt. Tänä päivänä lähikouluperiaate on vahvistunut, ja se tarkoittaa sitä, että viittomakielen taidoiltaan hyvin erilaiset lapset ovat hajallaan lähikouluissaan. Kuka huolehtii heidän identiteettinsä kehittymisestä? Kuka tukee heidän perheitään? Heitä tulisi enemmän kuunnella sekä kannustaa käyttämään viittomakieltä ja kaksikielistä opetusta.

Muistan hyvin lapsuusajoiltani sen, että lapset ovat hyvin herkkävaistoisia ja aistivat, mitä ympäristössä ajatellaan. Jos aikuisten asenne viittomakieltä kohtaan on kielteinen, eikä sen käyttöä suositella, lapsi omaksuu vastaavan ajattelutavan. Lapsi ei välttämättä tällöin halua viittoa. Näin kävi myös minulle. Äitini olisi viittonut kanssani, mutta minä kielsin häntä viittomasta, koska häpesin silloin viittomakieltä. Lapsille olisi erittäin tärkeä antaa malleja siitä, kuinka viittomakieltä arvostetaan ja siihen suhtaudutaan positiivisesti. Jos vanhempien täytyy kamppailla viittomakielen opetuksen saamisen puolesta, lapset saattavat turhautua eivätkä halua enää viittoa. Tästä saattaa koitua myöhemmin murrosiässä vakavia ongelmia, kuten minulle kävi.

Olen kirjoittanut kirjan kokemuksistani: Viiton – olen olemassa. Mielestäni tänä päivänä olisi hyvä tiedostaa tarkemmin se, miten tärkeä osa viittomakielellä on lapsen identiteetin rakentumisessa. Meidän täytyisi ottaa huomioon lasten oikeudet ja edetä heidän ehdoillaan. Kuinka me aikuiset voisimme huomioida heitä paremmin? Meidän aikuisten tulisi myös muistaa se, että me olemme roolimalleja. Tätä ei saa unohtaa. Lasten täytyy saada kasvaa sillä lailla, että he voivat hyväksyä itsensä ja saada kielellinen moninaisuus: puhutut kielet, viitotut kielet, ja tätä kautta kehittyä monikielisessä ja -kulttuurisessa ympäristössä. Jos tämä estetään, seuraukset voivat olla vakavia. Saattaa tulla masennusta ja muita mielenterveyden häiriöitä. Samalla lailla kuin minä jouduin kärsimään tilanteestani murrosiässä. Ei ole leikin asia.

Minä toivon todella hartaasti, että pohtisimme yhdessä tätä tärkeää identiteettiteemaa. Viittomakieli on Suomessa vähemmistökieli. Jos perheiltä kielletään mahdollisuus opiskella viittomakieltä, voi olla, että he eivät koskaan enää pääse sen pariin. Suomen kieltä ja muita puhuttuja kieliä on jatkuvasti runsaasti tarjolla, viitottuja kieliä taas hyvin vähän. Olisi hyvä pitää tästä vähästäkin viittomakielen tarjonnasta kiinni.

#viitonolenolemassa

Kielipolitiikka viittomakielisen silmin

Olen Juhana Salonen ja esitän tässä autoetnografisen tutkimuksen minun elämästäni. Salonen on kuuro aikuinen, joka kärsi vakavista psyykkisistä ongelmista murrosiän aikana johtuen epävarmasta kieli-identiteetistään ja tietämättömyydestään ihmisoikeuksiensa suhteen.

Tutkimuksen tavoitteena on keskustella avoimesti Salosen elämästä ja pohtia erityisesti vähemmistökielen, kuten suomalaisen viittomakielen, merkitystä eheän kieli-identiteetin sekä ihmisoikeuksien tietoisuuden saavuttamisessa. Pääpainona on kaksi suuntausta: sosiokulttuurinen (kaksikielisyys, monikielisyys, viittomakieli, identiteetti) ja kielipoliittinen (kieli-ideologia, nationalismi, vähemmistökielen asema) näkemys.

Autoetnografia laadullisena tutkimusmenetelmänä sisältää yhteyden itsensä ja muiden kanssa (Chang, H. 2008. Autoethnography as method. Walnut Creek, CA: Left Coast Press.). Tutkimuksen aineisto koostuu henkilökohtaisista muistoista, itsearvioinnista, itsereflektiosta ja ulkoisista materiaaleista kuten päiväkirjoista, haastatteluista ja dokumenteista. Tutkija tarkastelee aineiston avulla yksilöllisiä ja yhteisöllisiä diskursseja kuurona olemisen kokemuksista sekä siihen liittyvistä sosiaalista suhteista yhteiskunnassa.

Tutkimus osoittaa, miksi on tärkeää tarkastella lähemmin sitä, kuinka kuuro henkilö löytää kieli-identiteettinsä yhteiskunnassa. Viittomakielet ovat vähemmistökieliä maailmalla – hyvin usein tiedon ja palvelujen saatavuus viittomakielellä ovat alhaisia. Tästä voi seurata vakavia kriisejä kuurolle henkilölle, jollei hän tiedosta omia kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksiaan valtaväestön keskuudessa.

Syvällisempää keskustelua tarvitaan siitä, kuinka vähemmistökielen kieli-identiteettiä ja ihmisoikeuksia voitaisiin kehittää. On välttämätöntä murtaa stereotypioita ja analysoida tarkemmin, miksi nationalismi tai uusnationalismi juontavat juurensa muun muassa muukalaispelosta ja eri kieli- ja kulttuurivähemmistöjen syrjinnästä joko tietoisella tai ei-tietoisella tasolla. Nationalismissa keskitytään useimmiten yhteen muottiin, jossa korostetaan valtakieliä, -kulttuureja ja yhteistä päämäärää. Esimerkiksi integraation ajattelumalli on mahdollisesti nationalismin perua. Kaunis ja utopistinen idea, jossa esiintyy kuitenkin puutteita yhteiskunnan monimuotoisuuden sekä eri kieli- ja kulttuuriperintöjen arvojen ymmärtämisessä.

Nationalismilla viitataan kansallisuusaatteeseen, joka korostaa kansojen ja kansakuntien merkitystä kulttuurissa tai politiikassa. Nykyisin kyseisellä sanalla on huono maine, koska se antaa sellaisen kuvan, että jokin tietty kansa tai kieli on parempi kuin muut. Aina ei ole ollut näin. Muun muassa 1800-luvun Suomessa eri kieliryhmät ajoivat yhdessä suomen kielen asemaa eteenpäin. Nationalismia tuleekin tarkastella kontekstisidonnaisesti. (Länsisalmi, R. & Viitamäki, M. 2018. Kieli ja nationalismi. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 9(6).)

Sitten kielipolitiikkaan. Suomea kutsutaan kaksi- ja monikieliseksi maaksi. Monikielisyyden ohella kielen sisällä voi olla myös suurta vaihtelevuutta eli heteroglossiaa, mikä näkyy muun muassa alueellisina ja sosiaalisina murteina (Dufva, H. & Pietikäinen, S. 2009. Moni-ilmeinen monikielisyys. Puhe ja Kieli 29 (1), 1–14).

Mutta ovatko kielet keskenään tasaveroisessa asemassa? Näytän videollani dokumentin (kohdassa 5.45 min), jossa Kuulokeskuksen korvalääkäri on tehnyt työkykyarvion minusta. Suomenkielisen viranomaisen silmissä minut voidaan viittomakielisenä luokitella alempiarvoiseksi. Tällainen asenne oli suurimpia syitä sille, miksi en halunnut lapsuudessani käyttää lainkaan suomalaista viittomakieltä. Tästä tarkemmin toisella videolla (viittomakielen merkitys lapsen identiteetille).

Autoetnografinen lähestymistapa on yksi avaintekijöistä, mikä voi auttaa valtaväestöä tiedostamaan paremmin yhteiskunnan moninaisuutta eri kieli- ja kulttuuriryhmien edustajien perspektiivistä katsottuna. Sekä tuomaan kielipolitiikkaa enemmän esille. Monikielisyyden periaate ei toimi, jos sitä tarkkaillaan ainoastaan valtaväestön silmin. Monikielisyyttä voi esiintyä myös kielen sisälläkin.

Myös on paikallaan pohtia tarkemmin peruskysymystä: Mitä kieli on? Se on monimutkainen ja kiehtova järjestelmä, jonka avulla ihmiset muun muassa ilmaisevat ajatuksiaan ja tunteitaan. Kieltä tuotetaan ja vastaanotetaan käyttäen eri aistikanavia eli modaliteetteja. Kysymys voi olla esimerkiksi auditiivisesta (kuulo), kinesteettisestä (liike), taktiilisesta (tunto) tai visuaalisesta (näkö) modaliteetista. Tällöin tulisi monikielisyyden ohella puhua myös multimodaalisuudesta. Kielen funktion, tarkoituksen ja sen eri ulottuvuuksien tiedostaminen voi kenties muuttaa yhteiskunnan asenteita.

Kielipolitiikka viittomakielisen silmin -esitelmäni esitettiin Helsingin yliopistossa järjestetyssä Nationalismi kielikoulutuksessa ja kielipolitiikassa -seminaarissa 15.11.2019. Autoetnografinen tutkimus Salosen elämästä perustuu Viiton – olen olemassa -teokseen (https://juhanasalonen.jimdofree.com/ ) ja julkaistuihin artikkeleihin (esim. Kieliverkostossa: https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-huhtikuu-2018/viittomakielen-merkitys-ehean-identiteetin-rakentamisessa)