Jyväskylän kaupungin vammaisneuvosto laati ao. kannanoton 14.11.2023 koskien kuulovammaisia ja viittomakieltä käyttäviä/omaksuvia lapsia.
Yhdenvertaisuuslain mukaan kaikki ovat tasavertaisia. Näin ollen kaikilla on oikeus kieleen ja esteettömään vuorovaikutukseen riippumatta vammasta tai kielitaustasta. Erityisesti kuuroilla ja kuulovammaisilla lapsilla luonnollinen, esteetön ja saavutettava kieli vuorovaikutuksessa on viitottu kieli, joka on Suomessa joko suomalainen tai suomenruotsalainen viittomakieli. Viittomakielilain (359/2015) mukaan viranomaisten tulee edistää viittomakielen käyttöä. Lisäksi Jyväskylän kaupunki on hyväksynyt valtuustoaloitteen (2019), jonka mukaan kaupungin tulee kehittää ja vahvistaa viittomakielisiä palveluita.
Jyväskylän kaupungin sivistyspalveluiden tulee suunnitella viittomakieltä käyttävien lasten oppimispolkua kokonaisuutena, alkaen varhaiskasvatuksesta ja varhennetusta oppivelvollisuudesta kouluun sekä huolehtia näiden toteutumisesta viittomakielisessä ja kaksikielisessä ympäristössä. Yhteistyötä on tehtävä riittävässä määrin Opetushallituksen alaisen Jyväskylässä sijaitsevan Oppimis- ja ohjauskeskus Valterin Onerva-koulun ja Jyväskylän yliopiston Viittomakielen keskuksen kanssa, jolla on valtakunnallinen erityistehtävä kotimaisten viittomakielten tutkimuksessa ja kehitystyössä.
Kuulovammaisten lasten varhaiskasvatuksen ja kouluopetuksen tulee tukea lapsen perheen kielivalintoja, ja kaupungin sivistyspalveluiden on tarjottava perheille vaihtoehtoja myös viittomakieliseen ympäristöön ja viittoviin vertaisiin samassa ryhmässä tai luokassa, jossa voi olla muita viittovia lapsia kuulostatuksesta riippumatta. Tämän tyyppinen kielisuunnittelu noudattaa YK:n vammaisten ihmisoikeussopimusta, jossa kuvataan kuurojen ja kuulovammaisten lasten oikeutta saada esteetön ja saavutettava kieliympäristö, joka tarkoittaa viittomakielen taitoisia aikuisia ja vertaisia. Lapsilla on oikeus ymmärtää ympäristössä käytävää keskustelua ja opetusta, joten kaupungin tulee järjestää niin varhaiskasvatuksessa kuin koulussakin viittomakielen tulkkauspalvelua ja tulkkauspalvelun käyttöä tulee myös opettaa lapsille. Viittomakielinen ja kaksikielinen varhaiskasvatus, esi- ja perusopetus tulee järjestää kaikille sitä tarvitseville ja haluaville lapsella mahdollisesti käytettävissä olevista kuuloteknologioista riippumatta perustuen tutkittuun tietoon, jonka mukaan kuulon apuvälineet yksinomaan eivät aina riitä lapsen kielenkehityksen turvaamiseksi ja kielellisen osallisuuden takaamiseksi. Viittovat vertaiset ja aikuiset ovat kuuron/kuulovammaisen lapsen sosiaaliselle ja kognitiiviselle kehitykselle tärkeitä tekijöitä, jotta voidaan turvata lapsen terve sosiaalis-kognitiivinen ja kielellinen kehitys kriittisillä lapsen kielenkehityksen herkkyyskausilla. Viittomakieliset ja viittomakielen taitoiset hoitajat, avustajat ja opettajat toimivat tärkeinä kieli-, rooli- ja identiteettimalleina viittomakieltä omaksuvalle lapselle, joten kaupungin tulee kiinnittää erityistä huomiota sopivien työntekijöiden ja viittomakieltä omaksuvien lasten järjestämiseksi samoihin paikkoihin ja ryhmiin. Tämän tyyppinen toteutus on aidosti inklusiivista niin, että kuulovammaisen ja viittomakieltä omaksuvan lapsen osallisuus onnistuu myös ryhmätasolla. Tällaisessa ympäristössä lapsi voi kehittyä tasapainoisesti kaksi-monikieliseksi yksilöksi.
Suomen ratifioiman YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksen mukaan kuurolla/kuulovammaisella lapsella on oikeus a) viittomakieleen (artikla 2.), ja b) niitä kielellisiä oikeuksia ei saa rikkoa (artikla 3), c) kuurolla lapsella ja hänen perheellä on oikeus saada opetusta ja ohjausta viittomakielellä (artikla 4), sekä d) saada laadukasta, inklusiivista, monikielistä opetusta viittomakielillä ja kirjoitetuilla kielillä (artikla 5), e) kehittää kielellistä identiteettiään ja oppia kuurojen kulttuurista (artikla 6), f) saada suojelua kielellisestä deprivaatiosta (engl. language deprivation/kielellinen riisto) ja täten viittomakieleen pääsyn ja viittomakielen käytön epääminen vastaa syrjintää (artikla 7), g) oikeus saada kielimalleja, jotka osaavat sujuvasti viittomakieltä, mukaan lukien viittovia opettajia (artikla 8), ja nämä kohdat tulee toteutua kuurojen lasten kanssa välittömästi ja ilman viivettä (artikla 10). Jyväskylän kaupungin tulee huolehtia, että YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksen kohdat toteutuvat sen toiminnassa ja palvelujen tarjonnassa.
Jyväskylän kaupungin varhaiskasvatuksen tilanne ei tällä hetkellä vastaa kuurojen ja viittomakieltä käyttävien lasten osalta kielivähemmistöjä ja vammaisten ihmisoikeuksia koskevaa pakottavaa lainsäädäntöä. Vammaisneuvosto vaatii, että Jyväskylän kaupungin sivistyspalvelut ryhtyy viipymättä tilanteen parantamiseen. Jyväskylän kaupungilla on ollut aiemmin vastaava kuulovammaisten lasten varhaiskasvatusryhmä, joka on sittemmin lakkautettu. Verrokkiryhmänä voidaan käyttää kaupungissa toimivaa ruotsinkielisten lasten päiväkotiryhmää.
Vammaisneuvostossa 14.11.2023 kuullun kaupungin näkemyksen (varhaiskasvatusjohtaja Tarja Ahlqvist) mukaan Jyväskylän kaupungin varhaiskasvatuspalvelut haluaa yhdessä kuulovammaisten lasten perheiden kanssa löytää hyvän, toimivan, yhdenvertaisuutta kunnioittavan ja kunkin lapsen edun mukaisen ratkaisun asiaan. Tavoite on, että varhaiskasvatuksessa kuulovammaisen lapsen tukena on viittomakielinen aikuinen/aikuisia. Viittomakielisten lasten varhaiskasvatusryhmän, jossa lapsella olisi myös omakielisiä leikkitovereita, paras sijainti olisi kaupungin keskustassa, mutta keskustassa ei ole tällä hetkellä riittävästi vapaita sopivia tiloja. Vammaisneuvosto toteaa, että tilojen puute ei saa estää kuulovammaisten lasten ryhmän muodostamista kaupungissa esiintyvän tarpeen mukaisesti.
Kuva: Pixabay
Väitöskirjatutkija Ulla Sivunen on Jyväskylän kaupungin vammaisneuvoston jäsen tällä kaudella 2021-2025. Jyväskylän kaupungin vammaisneuvoston sivut löytyvät täältä: https://www.jyvaskyla.fi/paatoksenteko/lauta-ja-johtokunnat-seka-jaostot/vammaisneuvosto . Toistaiseksi 21.12.2023 mennessä tätä ei vielä ole julkaistu kaupungin sivuilla, vaikka siihen viitataan vammaisneuvoston pöytäkirjassa 6/2023 (ilmoitusasiat). Vanen kannanotto laadittiin Sivusen laatiman tekstin pohjalta. Kannanotto perustuu mm. Kuurojen maailmanliiton (World federation of the deaf / WFD) kuurojen lasten oikeuksien julistukseen (17.08.2023): https://wfdeaf.org/news/resources/declaration-on-the-rights-of-deaf-children/
Kokoonnuimme viime viikolla keskustelemaan vapaamuotoisesti Zoomissa 4.4. HS:n julkaiseman jutun ”Kuuleva kuuro” (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000007881611.html) innoittamina ja kommentoimme juttua kokemusasiantuntijoina ja ammattilaisina.
Juhana Salonen on kirjoittanut kirjan ”Viiton – Olen olemassa ” -kirjan, jossa hän kertoo identiteetin etsinnästä ja sen löytämisestä lapsuutensa ja nuoruutensa aikana. Juhana toimii projektitutkijana Jyväskylän yliopiston Viittomakielen keskuksessa.
Ulla Sivunen toimii suomalaisen viittomakielen aineenopettajana eri oppilaitoksissa, kuulovammaisten lasten perheopettajana ja on kirjoittanut mm. KM-gradun ”Kerromme kuulevien koulusta – viittomakielisenä oppilaana yleisopetuksessa” (2007), joka julkaistiin Tutkiva Opettaja -yhdistyksen kirjasarjassa sekä sen jälkeen useita aiheeseen liittyviä artikkeleita.
Pekka Kulmala on yhteiskuntapolitiikan opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hänellä on kokemusta koulunkäynnistä niin erityis- kuin yleisopetuksessa kuulon apuvälineiden kanssa, ja suomalaisen viittomakielen omaksumisesta ja oppimisesta.
Video on tekstitetty. Huom. Tekstitys on paikoin tiivistettyä.
Kuva 1: Lainsuojaton Belle Starr, 1886. Lähde: Legends of America.
Suomen molempien kansallisviittomakielten, suomalaisen ja suomenruotsalaisen viittomakielen, opetussektori muistuttaa kirjaimellisesti Villiä Länttä, jolta puuttuu ylemmän tahon valvontamekanismi. Molemmat viittomakielet on tunnustettu Viittomakielilaissa (2015/359). Jyväskylän yliopiston viittomakielisestä luokanopettajakoulutuksesta sekä suomalaisen viittomakielen oppiaineesta on tähän mennessä valmistunut viittomakielisiä luokanopettajia ja suomalaisen viittomakielen aineenopettajia maisteritasolla lähemmäs 40. Opettajia löytyy myös muualta sankan joukon verran (Kuurojen kansanopiston apuopettajan koulutuslinjalta sekä muista opinahjoista valmistuneet unohtamatta monia vapaaehtoisia). Paperilla näyttää siis hyvältä, mutta miten on ruohonjuuritasolla?
Tämä on haastava aihe. Kissa on kuitenkin nostettava pöydälle. Kirjoituksemme osuu viittomakielten kieli- ja koulutuspolitiikan ytimeen, ja pohjautuvat monivuotiseen kokemukseemme opetusalasta ja viittomakielten lautakunnassa esille tulleista asioista. Vähemmistökieltemme asema on niin heikko, että sitä helposti käytetään hyväksi.
Salonen kirjoitti otsikolla Jokaisella on oikeus viittomakieleen Keskisuomalaiseen (15.4.2019), jossa hän peräänkuulutti viittomakielen heikkoa asemaa:
“Hallituksen kertomuksessa kielilainsäädännön soveltamisesta (2017) todetaan, että sisäkorvaistutteen saaneen lapsen kuntoutuksessa perhettä on saatettu kehottaa lopettamaan viittomakielen käyttö. Viittomakielen on nähty olevan tarpeeton ja hidastavan puhutun kielen oppimista, vaikka tutkimukset kertovat päinvastaista. Usein tarvitaan suositus tai lääkärinlausunto saadakseen viittomakielen opetusta perheelle. Kuntien ja lääkäreiden eriävistä mielipiteistä johtuen viittomakielen asema on joutunut uhatuksi. Olin mukana toukokuussa 2018 oikeusministeriön ja lapsiasiavaltuutetun järjestämässä pyöreän pöydän keskustelussa, jonka aikana nousi esille tapauksia, joissa ei saanut käyttää viittomakieltä kuulokeskuksissa.”
Viittomakielten lautakunta käsitteli syksyn kahdessa kokouksessaan viittomakielen opetuksen sekä opetusmateriaalin tilannetta (9.10.2020 ja 1.12.2020). Molemmissa kokouksissa nousi esille, että opetuksessa sekä opetusmateriaalin tuotannossa ollaan jääty byrokratian loukkuun. Laadukas opetus vaihtelee kunnittain riippuen niiden taloudellisista resursseista, minkä lisäksi perheopetuksessa joudutaan taistelemaan myös lääkärinlausunnon puoltamisen kanssa. Myös viittomakielen opetuksen kilpailuttaminen tulkkausalan firmojen kesken on tuonut mutkia matkaan, minkä seurauksena mm. viittomakieliset opettajat eivät välttämättä ole päässeet opettamaan viittomakielisiä lapsia ja nuoria. Heidät on korvattu tulkeilla, joilla on eri kommunikatiivisten menetelmien (esimerkiksi tukiviittomat) opettamisen pätevyys, mikä poikkeaa varsinaisesta viittomakielestä.
Opettajien erilaiset taustat ja osaamiset
Viranomaiset ovat määritelleet viittomakielen opetuksen kilpailutusta koskevissa kriteereissään päteviksi suomalaisen (svk) tai suomenruotsalaisen viittomakielen (srvk) opettajiksi ja kielikasvattajiksi viittomakielen tulkit (AMK), joilla on vaadittu määrä opintoja kasvatustieteessä (eli ns.pedagoginen pätevyys). Tämä siitä huolimatta, että suomalaista (tai harvemmin suomenruotsalaista) viittomakieltä vieraana kielenä opiskelevilla tulkeilla on itse asiassa vain vajaan 4 vuoden jommankumman kotimaisen viitotun kielen opintoja takanaan useimmiten alkaen nollatasosta. DIAK:in ja Humakin tulkkikoulutukset eivät koulutustensa ja opetussuunnitelmiensa mukaan anna pätevyyttä svk:n tai srvk:n opettamiseen, vaan tämä varsinainen suomalaisen viittomakielen opettamisen pätevyyden antavan koulutuksen on ehkä katsottu kuuluvan yliopistojen antaman opetusten piiriin. Poikkeuksena ovat äidinkieleltään viittomakieliset tulkit, joilla voidaan katsoa olevan syvällistä kieliosaamista ja -intuitiota, joiden antaman kieliopetuksen voi odottaa olevan riittävän laadukasta. Rautalangasta vääntäen, katsottaisiinko vain neljä vuotta englantia, ranskaa tai kiinaa osa-aikaisesti nollatasosta opiskellutta suomalaista päteväksi opettamaan ja arvioimaan kielenoppijoiden ko.kielen osaamista? Tällä hetkellä kuitenkin yleisen kenttätiedon perusteella monet vieraskieliset tulkit opettavat ja arvioivat suomalaista viittomakieltä perheissä, lukiossa ja yliopistoissa. Tämä on tullut esille viittomakielten lautakunnan kokouksissa ja myös VIKKE-hankkeessa.
Kuulovammaisten lasten perheillä on lakisääteinen oikeus saada kuntoutusta ja sopeutumisvalmennusta, johon voi sisältyä myös jommankumman kotimaisen viittomakielen opetusta. Viranomaisten linjaus on merkittävä siksi, että se luo isot markkinat ja raamit suomalaisen viittomakielen opetukseen julkisella sektorilla, ja konkreettisesti myös luo työtä ja toimeentuloa kieliammattilaisille. Näin ollen lukuisat perheet ja viittomakieltä opettelevat kuulovammaiset tai muusta syystä viittomakieltä käyttävät lapset saavat jatkossakin satoja tunteja äidinkielen tai toisen kielen opetusta pääasiassa (ei-äidinkielisiltä) viittomakielen tulkeilta, joilla ei objektiivisesti ja akateemisesti tarkasteltuna ole pätevyyttä viittomakielten opettamiseen. Saamiemme tietojen mukaan tulkit antavat usein myös huomaamattomasti viittomakielen opetusta tukiviittomakommunikaation opetukseksi merkityssä työssä eri syistä. Jyväskylän yliopiston kouluttamat viittomakieliset tai vieraskieliset aineenopettajat, suomalaisen viittomakielen maisterit ja luokanopettajat, jotka eivät ole tulkkeja tai tulkkausalan yrityksissä töissä, tippuvat herkästi kieliopetuksen kentältä pois ja hakeutuvat muihin asiantuntijatöihin. Arvokas akateeminen kielikoulutusosaaminen, joista perheet voisivat hyötyä, jääkin pääosin käyttämättä.
Viranomaisten kielipolitiikka ohjaa alaa
Viranomaisten järjestämän kilpailutuksen kielipolitiikassa taka-alalle on jäänyt Jyväskylän yliopiston suomalaisen viittomakielen maisterikoulutukset, ja monien avointen yliopistojen ja kansanopistojen tarjoamat suomalaisen viittomakielen approbatur- ja cum laude-opinnot, Yleisten Kielitutkintojen (YKI) Suomalaisen viittomakielen taitotasokuvaimet ja arviointikriteerit.
Tulkkausalan yrityksille on viranomaisten kielipolitiikassa annettu kielellisesti ja kulttuurisesti todella iso rooli suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen opettamisessa ja välittämisessä perheille, varsinkin kun nykyään suurin osa kuulovammaisista lapsista käy lähikoulua suomenkielisissä ympäristöissä. Tulkkausalan yritysten ja tulkkien tulisikin ymmärtää merkittävä asemansa ja vastuunsa tässä kielen ja kulttuurin opettamisessa, kouluttauduttava ja rekrytoitava listoilleen viittomakielen opettajiksi ensisijaisesti siihen soveltuvan akateemisen koulutuksen saaneet kieliammattilaiset ja suosittava äidinkieleltään viittomakielisiä opettajia, ja näin ovatkin muutamat yritykset kiitettävästi toimineet. Viittomakieltä käyttävien lasten perheet kamppailevat usein siis sekä kieliopetuksen saatavuudessa, sekä kielellisesti ja kulttuurisesti laadukkaan opetuksen saamisessa lapsen kuntoutuksen ja viittomakielen oppimisen polulla.
Akateeminen kielikoulutus ja kielikurssit
Yliopistojen sisällä akateemisessa kontekstissa voi olla ristiriitaisia linjauksia suomalaisen viittomakielen opettajien pätevyyksissä. Kuten useassa Suomen eri yliopistoissa, myös Jyväskylän yliopiston Monikielisen akateemisen viestinnän keskuksessa katsotaan, että vieraskielinen tulkki (AMK) ns. pedagogisella pätevyydellä voi hyvin opettaa viittomakieltä kielikursseilla. Näin siitäkin huolimatta, että samassa akateemisessa laitoksessa toimii Suomen ainoa suomalaisen viittomakielen akateemista opetusta, tutkimusta tuottava keskus ja viittomakielen asiantuntijoita kouluttava taho, jonka näkemys on erilainen. Yliopistojen kielikeskukset ovat siitä merkittäviä paikkoja, koska sen kautta kulkeutuu vuosittain satoja tulevia tai nykyisiä ammattilaisia työelämään. Kielen opettaminen kun ei ole vain kielen opettamista, vaan myös kulttuurin ja arvojen välittämistä. Laadukas kieliopetus ja opettajan profiili muodostuu useammasta osatekijöistä: viittomakielen taidosta, pedagogisesta tietotaidosta, kielitieteellisestä tietotaidosta ja säännöllisistä kontakteista viittomakieliseen yhteisöön (De Weerdt, Liikamaa & Salonen 2016). Tämä opettajan kokonaisvaltainen asiantuntijuus ja pätevyys korostuu erityisesti vähemmistökielissä, jolloin on entistäkin tärkeämpää se, että opettajiksi palkataan natiiveja viittomakielisiä opettajia ja kieliasiantuntijoita.
Valvontamekanismin tarve ja opetuskentän kirjava todellisuus
Tarvitsisimme lisätietoa ja tutkimusta opetuskentän ja kielikasvatuksen todellisuudesta, sekä lainsäädäntöä monien muiden kielten tapaan määrittämään pätevät suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen opettajat, sekä jonkun tahon ylläpitämän viittomakielen opettajarekisterin. Valvontamekanismin, arvokeskustelun, yhteistyön ja ammattieettisten ohjeistusten puuttuessa hyvin monet tulkit tai muuta ammattia edustavat (esim. kuntoutusohjaajat) vailla riittävää akateemista koulutusta ja muita hyvään opettajuuteen kuuluvia osa-alueita (viitaten De Weerdt & et al 2016) jatkavat viittomakielen opetuksen tarjoamista, ja hyötyvät tästä taloudellisesti.
Kunnallisten erityiskoulujen ja valtionkoulujen, tuttavallisemmin kuurojenkoulujen, puolella esteenä on ollut erityisopettajatutkinnon vaatimus, joka sulkee pois viittomakieliset luokanopettajat ja aineenopettajat. Opetusmateriaalin puolella on huutava pula virallisesta, sertifioidusta tuotoksesta, sillä moni opettajista tuottaa itse materiaalinsa, jota ei ole myöskään jaettu muiden kesken. Yritykset ovat kaatuneet mm. Opetushallitukseen, joka vastaa tällä hetkellä perusopetustason viittomakielisestä materiaalista, kilpailutuksen jälkeen syntyneisiin taloudellisiin ongelmiin. Viittomakielten lautakunnan kokouksissa päädyttiin siihen, että tarvitaan ylemmän tahon koordinointia, joka kutsuisi eri tahot yhteen keskustelemaan nykytilanteesta.
Vai mitä on tehtävissä?
Kirjoittaneet nimim. ”Lainsuojattomat”
(21.12.2020 Tekstiä on muokattu siten, että siitä on poistettu KELA:an liittyvät viittaukset. Kirjoittavat olivat saaneet tarkistuspyynnön, että onko KELA ollut mukana opetukseen liittyvässä kilpailutuksessa. Asia tarkistetaan.)
Nykypäivänä aktivismi on kuuma sana: Ympäristö, feminismi tai sukupuolten tasa-arvot, Black Lives Matter, eläinten oikeudet, kehopositiivisuus ja niin edelleen. Viittomakielisten yhteisössä ollaan ajettu viittomakielisten asioita enemmän tai vähemmän varmaan siitä lähtien, kun C.O. Malm palasi Suomeen Ruotsista ja alkoi puhua kuurojen opetuksen tärkeyden puolesta.
Mutta siis mitä aktivismi tarkoittaa? Lyhyesti sillä voidaan tarkoittaa suoraa toimintaa jonkun asian puolesta tai vastaan. Aktivismin aiheita on siis monenlaisia. Aktivismia voidaan myös toteuttaa niin monin eri tavoin: henkilökohtaisilla valinnoilla, muiden inspiroimisella omilla esimerkeillä, haastamisella omat tottumukset tai ajattelutavat, opiskelemalla tai ottamalla selvää aiheesta, välittämällä faktoja eteenpäin, keskustelemalla ystävien tai perheenjäsenten kanssa, osallistumalla mukaan keskusteluihin sosiaalisessa mediassa, osallistumalla yhdistyksiin, kerhoihin tai kokouksiin, yhteydenotoilla viranomaisiin tai päättäjiin, allekirjoittamalla vetoomuksia, tekemällä rahalahjoituksia järjestöille, erilaisilla tempauksilla, mielenosoituksilla, flashmobeilla, katuperformansseilla, taiteella (kuten näytelmä, runo, valokuvaus, Visual Vernacular jne), kansalaistottelemuudella ja niin edelleen. Ainoastaan mielikuvitus on rajana! En kuitenkaan suosittele väkivaltaa missään muodossaan.
Henkilökohtaisesti itselleni taide on tärkeä väylä toteuttaa aktivismia muiden aktivismimuotojen ohella, sillä saan voimaa tekemällä taidetta. Olen esimerkiksi postaillut itselleni tärkeitä aiheita käsitteleviä piirustuksia @olganu instagram-tililleni, joka on kaikille julkinen. Tämän lisäksi olen myös harjoittanut aktivismia teatteritaiteessa, muun muassa sisällön tai roolituksen kautta. Olen käsikirjoittanut joitakin pienoisnäytelmiä, joiden sisältö käsittelee mm. mielenterveyttä (esim. ’Terapiasessio’ tai ’Villi & Rilli’). Olen kerran sisällyttänyt suomenruotsalaista viittomakieltä näytelmään, jotta yhteisön näkyvyys lisääntyisi (’Terpiasessio’). Pienoisnäytelmän ’Reimula ja kadonneen naurun metsästys’ roolituksessa halusin ottaa mukaan myös mustaihoisen maahanmuuttajataustaisen näyttelijän, jotta muut maahanmuuttajat saisivat inspiraatiota tai esikuvia taiteen kentällä: viittomakielinen taide kuuluu kaikille.
Vaikka aktivisimilla ajetaan itselleen tärkeitä asioita, se voi myös uuvuttaa: asiat eivät välttämättä muutu yhdessä vuorokaudessa. On siis hyvä muistaa: ”Ei ole sinun tehtäväsi olla kaikille kaikkea” ja olla armollinen itsellesi. Kannattaa myös valita itselleen mieluisen aktivismimuodon, josta nauttii ja saa energiaa. Muistetaan toki, että yksi tietty aktivismimuoto tai -tapa ei ole toisia huonompi, sillä meitä on todella monenlaisia ja elämäntilanteemme ovat erilaisia. Yksi muoto tai tapa ei välttämättä sovi kaikille, joillekin esimerkiksi mielenosoitukset saattavat olla liikaa ja sekin on täysin ok. Joillekin saman henkisten kanssa yhdessä tekeminen antaa voimaa, kun näkee ettei ole yksin asian kanssa, vaikka ajettavana olevat asiat etenevät hitaasti.
Demokratiassa meillä on oikeus ja vapaus edistää itsellemme tärkeiden asioiden hyväksi. ❤
Suomen kuurojen opetuksen isä Carl Oscar kirjoitti vuonna 1852 Helsingfors Tidningissä kuurojen sielullisesta tilasta, kielestä ja opettamistavasta. Malm tekee heti selväksi, että kuuroille tulee opettaa viittomakieltä äidinkielenä, joka on yhtä luonnollinen kuin puhuttukin kieli. Hänen kirjoituksensa tekee ainutlaatuiseksi se, että hän kuvailee sanatarkasti viittoman rakennetta, vaikka varsinainen viittomakielen tutkimus syntyi Suomessa 1980-luvulla. Malm esittää, että viitottaessa jäljitellään muun muassa ihmisten sekä esineiden yksityiskohtaisia muotoja, liikkeitä, suuntia, asentoja ja ominaisuuksia, jotka ikään kuin piirretään elävinä mutta samalla katoavina ilmaan.
Viittomien avulla voidaan luoda rajattomasti eri merkityksiä, esimerkiksi etusormella kohottaessa taivasta kohti viitataan Jumalaan, etu- ja keskisormen kosketus kämmeneen merkitsee totuutta ja kädet ristiin laittaminen osoittaa ystävyyttä. Malm analysoi, että viittomia voisi myös kuvailla kirjoittamalla elimien liikkumaviivoja ja asentoja tekokirjaimin ja tekoviivoin, jotka vastaavat puhutun kielen konsonantteja ja vokaaleja. Lisäksi hän pohtii kirjoituksessaan, että kuurot viestivät käsien ohella myös ilmeillään ja kehon liikkeillään, joilla kuurot elävöittävät kertomaansa samaan tapaan kuin italialaiset eleissään.
Malm tähdentää, että viittomakielen erityispiirteenä on sen mutkaton systeemi omaksua viittomien merkitystä käsitetasolla verrattuna puhutun kielen mutkallisempaan tapaan harjoittaa sanojen merkitystä. Viittomien etymologia perustuu eri matkimissysteemiin kuin puhutun kielen onomatopoeettisuus eli luonnonäänien matkiminen. Viittomakielillä on oma kehittynyt kielioppinsa ja eri maiden viittomakielet poikkeavat toisistaan viittomiston suhteen. Kuuroilla on kuitenkin harjaantuneen havaintokykynsä sekä viittomakielten läpinäkyvämmän piirteen ansiosta kyky ymmärtää helpommin muun kielisiä kuin puhuttua kieltä käyttävät.
Toiseksi Malm korostaa, että kuurojen opetuksen tulisi toteutua kaksikielisyysajattelun mukaisesti, missä viitotun kielen rinnalla opetettaisiin kirjoituskieltä, jotta kuurot pystyisivät myös kommunikoimaan ja työllistymään valtaväestön keskuudessa. Pohjana on viittomakieli, jonka syvätasollinen ymmärrys ja kieli-identiteetti antavat tukevan perustan kuurojen kasvamiselle täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Oliko Malm aikaansa edellä, sillä vasta 1900-luvun alkaessa on tietääkseni alettu Suomessa ottamaan kaksikielisyys käyttöön yleisellä tasolla? Viittomakielisten puolella kaksikielinen opetusmenetelmä ei ole vieläkään itsestäänselvyys 2020-luvulla. Oralismi (so. puhemenetelmän vankkumaton kannatus) toi ison särön viittomakielisen opetuksen kehittymiselle 1880-1970 välillä. Mihin Malmin opetusfilosofia olisikaan johtanut ilman tätä pimeää aikakautta?
Malm kirjoittaa kauniilla tavalla, että Jumala on tutkimattomassa luomisviisaudessaan, hyvyydessään ja voimassaan korvannut kuuroille puuttuvan kuulokyvyn viittomakielellä, jonka turvin kuuroilla on yhtäläiset mahdollisuudet päästä syvälle ajattelun tasolle ja sielunelämään. Malm päättää siihen, että kuuro voi saavuttaa senaattorin, tuomarin, taiteilijan, professorin tai ritarin arvonimen, kuten on 1800-luvulla tapahtunut ulkomailla.
”Kun jokin aisti puuttuu, enentyy toisten aistien hienous ja voima samassa määrin, ja näin on myöskin kuurojen laita, joilla on hyvä näkö, sillä he näkevät jo vaaran etäältä ja heidän silmänsä ovat heidän vahtinsa ja pikajuoksijansa ilmassa…”(Malm 1852:73).
Tänä unohtumattomana ja maailmaa muuttaneena COVID-19-pandemian aikana on tapahtunut kaikenlaista, myös kunnallispolitiikassa täällä Keski-Suomessa. Maanantaina 8. kesäkuuta oli merkittävä työ- ja torjuntavoitto Jyväskylän viittomakielisten palveluiden vahvistamista koskevan, Vihreän liiton 13.5.2019 jätetyn valtuustoaloitteen (lähde 1) kanssa. Aloite oli lähellä joutua hyllylle ja arkistoitavaksi virheellisten ja puutteellisten tietojen kanssa, ja kaupungin todella vähäiset viittomakieliset palvelut oli käytännössä jäämässä ilman lisäresursseja.
Kaupungin viranomainen oli selvittänyt asiaa tämän vuoden alusta ja tullut keväällä siihen tulokseen, että Jyväskylässä olisi riittävästi viittomakielisille suunnattuja palveluita. Viranomaisen vastauksessa oli lukuisia puutteellisuuksia. Me Jyväskylän viittomakieliset asiantuntijat, yhteistyökumppanit eri järjestöistä ja myös Jyväskylän yliopistosta yritimme vaikuttaa lukuisin tavoin: vuoden alussa pidetyssä kokouksessa, toisessa kokouksessa huhtikuussa ja lukuisilla sähköpostiselvityksillä.
Vuoden ensimmäisessä tapaamisessa tammikuun alussa paikalla oli onnettomasti vain pari viittomakielistä ja toistakymmentä kuulevaa viranomaista Jyväskylän kaupungin eri palveluista. Itsekään en päässyt paikalle ulkomaan matkani vuoksi. Kutsu ei tavoittanut kaikkia viittomakielisiä ja tuli hieman lyhyellä varoitusajalla, ja moni oli vielä lomilla. (Huom. Viittomakielisten osallisuus ja demokratiatyö tulkattuna suomenkielisissä toimintaympäristöissä on toinen moniulotteinen kokonaisuus, josta kirjoitan enemmän myöhemmin. ) Viranomainen teki varsin nopeasti päätösesityksen, jonka mukaan viittomakielisiä palveluita on kaupungissa riittävästi.
Aloitteen alullepanijana yritin korjata tilannetta ja järjestää vielä toisen tapaamisen, jossa viranomainen saisi tilaisuuden kuulla paremmin näkemyksiä suoraan viittomakielisiltä kuntalaisilta ja asiantuntijoilta. Varsinkin asiaa koskevan kohderyhmän, kuurojen osallisuus on tässä erityisen oleellista. Demokraattisessa päätöksenteossa luulisi, että asiaa selvitettäisiin kunnolla, tehtäisiin viittomakielinen kuntalaiskysely ja oltaisiin vahvasti yhteydessä viittomakieliseen yhteisöön. Kokemukseni on toisenlainen, kun keskusteluyhteys ja yhteistyö viranomaisen kanssa oli minun ja Jyväskylän muiden viittomakielisten kuntalaisten ja asiantuntijoiden kanssa todella vähäistä.
Aikamoisen säädön ja koronatilanteen vuoksi toinen tapaaminen lopulta järjestyi etäkokouksena Zoomissa huhtikuun lopulla. Mukana oli tällä kertaa vahva edustus viittomakielisiä kuntalaisia: minun lisäkseni Jyväskylän kuurojen yhdistyksen puheenjohtaja Merja Jestilä, Jyväskylän yliopiston Viittomakielen keskuksen tutkija Juhana Salonen, Soveltavan kielentutkimuksen keskuksesta väitöskirjatutkija Nina Sivunen, Jyväskylän yliopiston apurahatutkija ja perheenisä Jarkko Keränen. Varsin hyvän kokouksen ja keskustelun jälkeen sain yllätyksekseni tietää kesäkuussa hieman ennen tulevaa kaupunginvaltuuston kokousta viranomaisen valmistelusta ja vastauksesta. Se oli edelleen lähes muuttumaton. Mietin, oliko viranomainen ymmärtänyt alkuunkaan keskusteluamme ja pointtejamme omakielisistä ja -kulttuurisista palveluista? Puutteellisuuksia jäi runsaasti vastaukseen, joka sitten meni kaupunginhallitukselle hyväksyttäväksi (lähde 2) ja kaupungin kuulovammaisten palvelusivuille (lähde 3). Kaupunginhallitus hyväksyi tämän selvityksen ja vastauksen aloitteeseen 25.5.2020.
Jyväskylän kaupungin viittomakielisille suunnatuissa palveluissa korostuu vahvasti suomenkieliset palvelut tulkattuina, mikä on tavallista muuallakin. On syytä pohtia, miksi vastaavasti ruotsinkielisille ei yleensä tarjota suomenkielistä palvelua tulkattuna ruotsiksi. Viittomakielelle tulkatut palvelut ovat kohtuullisia mukautuksia silloin, kun muuta ei ole tarjolla ja näin tulkkaus mahdollistaa kommunikaation eri osapuolien välillä. Kuitenkin omakielinen suora viestintä ja omakieliset palvelut ovat aina paras vaihtoehto, jos sellainen vain on mahdollista järjestää. Tätä problematiikkaa käsittelee hyvin Hilde Haualandin ja Maartje de Meulderin artikkeli (2019) ”Sign language interpreting services: A quick fix for inclusion?”. Tulkatut palvelut ovat toki edelleen tuiki tarpeellisia. Kuitenkin on pyrittävä siihen, ettei viittomakielen tulkkauksesta tule ns. patenttiratkaisua kaikkiin tarpeisiin. Usein tulee yllättäviä tai lyhytkestoisia tilanteita, joihin ei ole aina mahdollista järjestää tulkkausta. Näitä ovat esimerkiksi vanhusten kotihoito tai hoiva-apu ja muut sosiaali- ja terveyspalvelut. Tällöin viittova hoitaja ja ammattilainen on kultaakin kalliimpi, luottamusta ja turvaa tuova ammattilainen sairaalle tai heikkokuntoiselle vanhukselle.
Jyväskylän kaupungin viranomainen totesi viittomakielisiä palveluita koskevassa vastauksessaan mm. seuraavaa:
”Alueellisessa nuorisotyössä ei ole erityisesti huomioitu viittomakielisiä, mutta säännöt, ohjeet ja opastukset ovat kirjallisesti nähtävillä. Nuorisotoiminnassa mukana olevilla nuorilla ei aina ole yhteistä kieltä, mutta toiminta on avointa kaikille.”
”Kaikessa viestinnässä on pyritty huomioimaan selkokielisyys tai vähintään kielen selkoisuus.”
”Varhaiskasvatuksessa työskentelee kaksi varhaiskasvatuksen erityisopettajaa, jotka antavat henkilöstölle konsultaatiota tarvittaessa.”
Viranomaisen tiedossa ei ollut, osaavatko nämä erityisopettajat viittomakieltä, ja selvityksessä annetaan ymmärtää, että yhteisen kielen puute ei haittaa tai että selkokieli ja ”toiminnan avoimuus” riittää kuuroille. Selvitys kertoo viranomaisten karusta tietämättömyydestä, ehkä jopa välinpitämättömyydestä ja kiireestä, kun korjauksia ei oltu tehty tiedottamisesta huolimatta.
Kaupunginvaltuuston oli määrä sinetöidä maanantaina 8.6. kaupunginhallituksen päätös viranomaisen selvityksestä tai palauttaa aloite valmisteluun. Jyväskylän Vihreät oli hienosti puolustamassa aloitettamme (lähde 4) ja saimme viime hetkellä koko kaupunginvaltuuston (67 jäsentä!) ja kaikki puolueet yksimielisesti palautusesityksen taakse. Kaupunginhallituksen hyväksymä esitys ja vastaus palautettiin uudelleen valmisteluun viranomaiselle. Tämä oli ihan huikea suoritus.
Kuva: Annukka Hiekkanen, Kuurojen liitto ry
Me muutamat viittomakieliset ammattilaiset seurasimme asian käsittelyä etänä ja tulkattuna Zoomissa, koska kaupunginvaltuuston kokoukset voi katsoa suorana lähetyksenä kaupungin sivuilta. Päätös asian palautuksesta valmisteluun tehtiin yksimielisesti ja nopeasti ja näin saatiin oikeasti mahdollisuus kehittää viittomakielisiä palveluita. Meillä on oikeus omakielisiin – viittomakielisiin – palveluihin, joka ei siis tarkoita pelkästään tulkattuja palveluja. Valtuustokeskustelussa tuli esille tarve kiertävälle viittovalle hoitajalle, joka voisi käydä yksinäisten kuurojen vanhusten luona. Yksi kehittämistavoitteista onkin, että tämä toteutuisi.
Iso kiitos kaikille mukana olleille yhteistyöstä ja vaikuttamisesta. Työ Jyväskylän viittomakielisten kuurojen, yhdenvertaisten palvelujen eteen ja viittomakielen aseman vahvistamiseksi jatkuu.
Ulla Sivunen
Vihreän liiton ehdokas Jyväskylän kuntavaaleissa 2021
Haualand, H. & Meulder, M. 2019. ”Sign language interpreting services – A quick fix for inclusion? ” Teoksessa Translation and interpreting studies. The Journal Of American Translation and Interpreting Studies Association. University of Namur. Oslo Metropolitan University.
Kerron nyt aiheesta: Miksi viittomakieli on tärkeä osa lapsen identiteetin kehittymistä?
Kerron teille kokemuksistani. Synnyin 80-luvulla kuurona kuulevaan perheeseen. Myös kaikki sukulaiseni olivat kuulevia. Perheeni sai kuulokeskukselta hyvin vähän tietoa viittomakielestä. Vanhempani pohtivat, millaisessa kieliympäristössä minut tulisi kasvattaa. Jossain määrin vanhempani saivat viittomakielen opetusta, mutta kasvuympäristöni ei ollut viittomakielinen. Vanhempani olivat kyllä hyvin kiinnostuneita viittomakielestä, mutta yritykset saada lisätietoa kariutuivat erilaisiin esteisiin.
Käytin hyvin vähän viittomakieltä, päinvastoin pääasiallisesti suomen kieltä, jossa kielitaitoni kehittyikin hyvin. Koulussani korostettiin suomen kieltä. Vaikka myös muita kuuroja oppilaita oli, opetusmetodi oli kuitenkin vahvasti suomenkielinen. Käytettiin viitottua puhetta, joka ei ole varsinaista viittomakieltä.
Kävin säännöllisesti kuulontarkastuksissa kuulokeskuksessa, jossa lääkärit kannustivat minua käyttämään suomen kieltä eivätkä suositelleet viittomista. Lapsuuteni meni aika mukavasti. Pärjäsin hyvin koulussa, minulla oli kavereita, mutta murrosiässä alkoi tulla takapakkia.
Tunsin oloni yksinäiseksi enkä tiennyt, mikä identiteettini olisi. Häpesin kuurouttani. Sain ympäristöstäni sellaisen mielikuvan, että kuurous ei ole hyväksyttävää. Sen sijaan olisi hyvä olla niin kuin kuuleva ja käyttää suomen kieltä. Omaksuin tällaisen ajattelumallin, joka vaikutti suuresti minuun murrosiässä. Olin sisältäni aivan rikki ja täynnä haavoja enkä tiennyt, kuka oikein olen.
Vasta vuosien kuluttua, noin kahdenkymmenen vuoden iässä, aloin käyttää enemmän suomalaista viittomakieltä ja tutustua muihin kuuroihin. Samalla oivalsin, että kuurot pystyvät menestymään elämässään. Nämä kuurot olivat minulle roolimalleja, kuten kaikkien tuntema Liisa Kauppinen. Tutkiskelin sydäntäni ja oivalsin, että viittomakieli toimisi tunnekielenäni. Kun aloin viittoa yhä enemmän, ymmärsin itseäni paremmin. Löysin mm. identiteettini ja roolini yhteiskunnassa.
Kun viittomakielen taitoni vahvistui, myös suomen kielen taitoni parani. Näin sain vahvan, kaksikielisen identiteettipohjan. Pitkän prosessin päätteeksi olen tänä päivänä erittäin ylpeä viittomakielinen, ja suomalainen viittomakieli on vahva perusta identiteetissäni.
Olen huolissani tämän päivän lapsista, heidän kieliympäristöstään ja identiteettinsä kehittymisestä. Tänä päivänä valtaosalle kuuroista lapsista leikataan sisäkorvaistute ja moni heistä ei viito, sillä perheille ei tarjota viittomakielen opetusta. Olen tavannut monia näitä perheitä, ja vanhemmat ovat ilmaisseet huolensa siitä, että viittomakielinen kasvuympäristö puuttuu.
Suomessa viittomakielen opetusmahdollisuudet ovat hyvin vaihtelevia. Opetus edellyttää usein lääkärinlausuntoa, jota ei välttämättä saa. Lisäksi kunnat kinastelevat opetusjärjestelyjen velvoitteista. Vakavia seurauksia on syntynyt. Keskustelin erään äidin kanssa, joka kertoi, että hänen perheensä on taistellut kiivaasti viittomakielen opetuksen puoltamisen puolesta. Perhe on myös pyytänyt apua eri järjestöiltä. Siltikään he eivät ole saaneet viittomakielen opetusta kotikaupungiltaan.
Tämän päivän yhteiskunta ei ymmärrä viittomakielen merkitystä, vaan se nähdään edelleen apukielenä. Se otetaan ehkä käyttöön silloin, kun sisäkorvaistuteleikattu lapsi ei hyödy puhutusta kielestä. Mutta tämä on täysin väärä suunta. Viittomakieli pitäisi olla heti alusta alkaen käytössä puhutun kielen rinnalla. Näin kaksikielisyyden periaate pääsisi toteutumaan.
Näytän teille pian esimerkin videolta (alkaa kohdassa 5.24 min), jossa olen itse 7-vuotias pikkupoika. Voitte seurata, mitä sellaisessa tilanteessa, kun lapsella ei ole viittomakielistä pohjaa identiteetissään, voi tapahtua.
Varmasti huomasitte videolta, miltä näyttää, kun lapsi on yksin ja vetäytyy porukasta. Minä olin omissa maailmoissani, en ymmärtänyt mitä ryhmässä viitottiin, ja nämä ajat ovat jääneet mieleeni tosi kovina. Minulle oli raskasta olla porukassa, jossa en ymmärtänyt yhtikäs mitään. En ollut myöskään sinut puhutun kielen puolella, jolloin olin tuplasti yksinäinen. Se tuntui tosi pahalta. Olo oli kuin suljetussa huoneessa, josta ei pääse ulos.
Muut eivät ymmärtäneet minua, enkä minä ymmärtänyt heitä. Kesti kauan ennen kuin pääsin näiden vaikeiden vaiheiden yli. Ja tänä päivänä huomaan samoja ilmiöitä lapsissa. Moni heistä on yksin, kenties syrjäytynyt. Tänä päivänä lähikouluperiaate on vahvistunut, ja se tarkoittaa sitä, että viittomakielen taidoiltaan hyvin erilaiset lapset ovat hajallaan lähikouluissaan. Kuka huolehtii heidän identiteettinsä kehittymisestä? Kuka tukee heidän perheitään? Heitä tulisi enemmän kuunnella sekä kannustaa käyttämään viittomakieltä ja kaksikielistä opetusta.
Muistan hyvin lapsuusajoiltani sen, että lapset ovat hyvin herkkävaistoisia ja aistivat, mitä ympäristössä ajatellaan. Jos aikuisten asenne viittomakieltä kohtaan on kielteinen, eikä sen käyttöä suositella, lapsi omaksuu vastaavan ajattelutavan. Lapsi ei välttämättä tällöin halua viittoa. Näin kävi myös minulle. Äitini olisi viittonut kanssani, mutta minä kielsin häntä viittomasta, koska häpesin silloin viittomakieltä. Lapsille olisi erittäin tärkeä antaa malleja siitä, kuinka viittomakieltä arvostetaan ja siihen suhtaudutaan positiivisesti. Jos vanhempien täytyy kamppailla viittomakielen opetuksen saamisen puolesta, lapset saattavat turhautua eivätkä halua enää viittoa. Tästä saattaa koitua myöhemmin murrosiässä vakavia ongelmia, kuten minulle kävi.
Olen kirjoittanut kirjan kokemuksistani: Viiton – olen olemassa. Mielestäni tänä päivänä olisi hyvä tiedostaa tarkemmin se, miten tärkeä osa viittomakielellä on lapsen identiteetin rakentumisessa. Meidän täytyisi ottaa huomioon lasten oikeudet ja edetä heidän ehdoillaan. Kuinka me aikuiset voisimme huomioida heitä paremmin? Meidän aikuisten tulisi myös muistaa se, että me olemme roolimalleja. Tätä ei saa unohtaa. Lasten täytyy saada kasvaa sillä lailla, että he voivat hyväksyä itsensä ja saada kielellinen moninaisuus: puhutut kielet, viitotut kielet, ja tätä kautta kehittyä monikielisessä ja -kulttuurisessa ympäristössä. Jos tämä estetään, seuraukset voivat olla vakavia. Saattaa tulla masennusta ja muita mielenterveyden häiriöitä. Samalla lailla kuin minä jouduin kärsimään tilanteestani murrosiässä. Ei ole leikin asia.
Minä toivon todella hartaasti, että pohtisimme yhdessä tätä tärkeää identiteettiteemaa. Viittomakieli on Suomessa vähemmistökieli. Jos perheiltä kielletään mahdollisuus opiskella viittomakieltä, voi olla, että he eivät koskaan enää pääse sen pariin. Suomen kieltä ja muita puhuttuja kieliä on jatkuvasti runsaasti tarjolla, viitottuja kieliä taas hyvin vähän. Olisi hyvä pitää tästä vähästäkin viittomakielen tarjonnasta kiinni.
Haastattelin viime syksynä opetusneuvos Jussi Pihkalaa (KT) Opetus- ja kulttuuriministeriön Varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja vapaan sivistystyön osastolta (VAPOS) sähköpostilla koskien kuulovammaisten lasten koulunkäyntiä lähikouluissaan. Kävimme haastattelua useammilla sähköposteilla viime lokakuun (2019) aikana. Haastattelin myös Irja Seilolaa (KM), joka on toiminut opettajana eri kouluissa, ja hän on myös Kuulovammaisten lasten vanhempainliiton hallituksen puheenjohtaja. Keräsin tausta-aineistoa viime syksynä kirjoittamaani juttuun”Kuurot lapset muuttuvassa koulumaailmassa” Kuurojen lehdessä (4/2019). Tässä blogissa julkaisen molemmat kirjalliset ja videoidut haastattelut kokonaisuudessaan.
U: – Onko Suomessa selvitetty tai suunnitteilla tehdä vastaava selvitys kuin muissa pohjoismaissa (Patrick Kermitin selvitys) kuulovammaisten lasten ja nuorten inkluusiosta, heidän sosiaalisista suhteista ja sosiaalisesta inkluusiosta lähikouluissa? Selkeä tarve olisi kuitenkin kyllä.
J: – Tiedossani ei sellaista ole, yliopistojen suunnalla hyvinkin voi olla sen suuntaisia suunnitelmia. Kaiken kaikkiaan tarvitsemme lisää laajempaa yhteiskuntapolitiikan näkökulmaa inkluusioon kokonaisuutena, erityispedagogiiikan näkökulman lisäksi.
U: -Kuulostaa hyvältä ja varmasti sellainen kokonaisnäkökulma inkluusiosta on tarpeen. Toivottavasti tällainen vastaava selvitys tämän kohderyhmän kuulovammaisten ja viittomakielisten lasten osalta tehdään täällä Suomessakin lähiaikoina.
U: – Miten turvataan kuulovammaisten lasten mahdollisuudet oppia suomalaista (tai suomenruotsalaista) viittomakieltä, kun mm. kuulovammaisten lasten vanhempainliiton (KVLVL) ja kuurojen liiton saamien kenttätietojen mukaan perheiden pääsy viittomakielen opetuksen piiriin on vaikeutunut? Lähikouluissa ei useimmiten ole viittomakielistä tai viittomakielentaitoista aikuista (opettaja, avustaja) tai viittomakielistä vertaista. Kuulovammaisen lapsen kuntoutuksen puolella (sairaaloiden kuulokeskukset) ei yleensä suositella tai kannusteta kaksi/monikielisyyteen ja viittomakielen oppimiseen lapsen kasvun ja kehityksen vuosina. Viittomakielen opetuksen saamiseksi tarvitaan usein lääkärin lausunto, ja lääkäri voi olla eri mieltä siitä, tarvitseeko lapsi viittomakieltä. Kuulovammaisten lasten vanhempainliiton puheenjohtaja Irja Seilola (KM) katsoo, että kuntoutuksella on liian suuri rooli kuulovammaisen lapsen ensimmäisinä vuosina ja koulupolulla. Lääkärit ja muut kuntoutuksen asiantuntijat ohjeistavat perheitä kielivalinnoissa, kielen oppimisessa ja kouluratkaisuissa vaikka heillä ei ole siihen sellaista kieli- ja kasvatusasiantuntemusta. Kuntoutuksen puolen ammattilaiset ovat kuulon kuntoutuksen asiantuntijoita, eivät kiel(t)en oppimisessa ja kouluasioiden asiantuntijoita. Koulumaailman, kielenoppimisen ja viittomakielen asiantuntijat herkästi sivuutetaan tässä kokonaisuudessa, ja lapsi ohjataan viittomakielen piiriin ja erityisopetuksen (esim. Valteri-koulut) tuen luokse vasta kun kuulon ja kielen kuntoutus ei ole edennyt toivotunlaisesti (eli usein tarpeettoman myöhään, ja lapsi on jäänyt joissain tapauksissa puolikieliseksi). KVLVL:n ja Kuurojen liiton kanta on, että perheillä on oikeus saada alusta alkaen monipuolista tietoa ja tukea myös viittomakielen oppimisessa ja kaksikieliseksi kehittymisessä. Näettekö jotain ongelmaa tässä kentän tilanteessa ja voitteko viranomaisina vaikuttaa siihen, millaista ja miten monipuolista tukea perheet saavat kieli- ja kouluasioissa?
J:- Linjaukset opetusjärjestelyistä ja kouluratkaisuista kuuluvat viime kädessä opetuksen järjestäjälle ja pedagogiikan ammattilaisille, ei lääketieteen. Perusopetuslakikin määrittää seuraavasti: ”Ennen erityistä tukea koskevan päätöksen tekemistä opetuksen järjestäjän on kuultava oppilasta ja tämän huoltajaa tai laillista edustajaa siten kuin hallintolaissa säädetään sekä hankittava oppilaan opetuksesta vastaavilta selvitys oppilaan oppimisen etenemisestä ja oppilashuollon ammattihenkilöiden kanssa moniammatillisena yhteistyönä tehty selvitys oppilaan saamasta tehostetusta tuesta ja oppilaan kokonaistilanteesta sekä tehtävä näiden perusteella arvio erityisen tuen tarpeesta (pedagoginen selvitys). Pedagogista selvitystä on tarvittaessa täydennettäväpsykologisella tai lääketieteellisellä asiantuntijalausunnolla tai vastaavalla sosiaalisella selvityksellä.
Siltä vaikuttaa, että koulumaailman, kielenoppimisen ja viittomakielen asiantuntijat herkästi sivuutetaan tässä kokonaisuudessa.
U: – Voiko OKM ja viranomaiset vaikuttaa, että viittomakielen asiantuntijoille löytyisi jatkossa paremmin pysyvä paikka moniammatillisissa tiimeissä ja opetuksen järjestämisessä, että tällaista sivuuttamista ei tapahtuisi?
J: – Koulunkäynnin tuen muodot ja siihen liittyvä moniammatillisuus on niin laaja kokonaisuus, että ministeriön on haasteellista pyrkiä vaikuttamaan vain tietyn ryhmän näkökulmasta, tilanteet kentällä ovat hyvin erilaisia ja osaaminen on siellä. Oikeastaan ministeriö on vaikuttanut jo sillä, että 2011 voimaan tulleessa lainsäädännössä korostui ainakin pedagogiikan rooli lääketieteen roolin sijaan. Toinen asia on se, että esimerkiksi huoltajat vetoavat lääkärintodistuksiin, joissa ei pääsääntöisesti pitäisi ottaa kantaa opetuksen järjestelyihin. On hyvä muistaa myös kunnallinen itsehallinto, opetuksen järjestäjä päättää. Opetus- ja kulttuuriministeriö vastaa varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen lainsäädännöstä ja rahoituksen perusteista. Opetushallitus taas vastaa opetussuunnitelman perusteista, missä oppimisen ja koulunkäynnin tukea on konkretisoitu. Kouluverkosta, yksittäisen oppilaan kouluratkaisuista ja opetuksen järjestelyistä mahdollisine tukimuotoineen vastaavat opetuksen järjestäjät. Ne ovat kovasti erilaisia.
U: – Kun on eri tahoja joilla on eri vastuualueet, kokonaisuus saattaa pirstaloitua. Mielestäni tarvittaisiin keskitetty asiantuntijakeskus, esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa toimiva Viittomakielen keskus tai vastaava viittomakielialan asiantuntijataho. Tämä keskus voisi tukea valtakunnallisesti viittomakielen opetuksen järjestämistä. Lisäksi viittomakieltä ei ole lueteltu valtionosuudessa, kuten romani ja saamen kieliä. Tiedätkö miksi näin on? Tämä rahoituksen puuttuminen todennäköisesti vaikuttaa vahvasti viittomakielen opetuksen saatavuuteen kunnissa.
J: – Perusopetuslain laatimisen ajankohdan vuoksi viittomakieltä ei ole sisällytetty valtionavustuksen piiriin, koska viittomakieltä ajateltiin käytettävän ja tarvittavan ainoastaan kuulovammaisten kouluissa, joiden rahoitus oli järjestetty muulla tavalla. Viittomakieltä ei myöskään ole huomioitu opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslain 45 §:n mukaisissa avustuksissa, joissa huomioidaan esimerkiksi romani- ja saamenkieli. Opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annettu laki (1705/2009) ei nykymuodossaan sisällä valtuuksia opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksen (1777/2009) täydentämiselle viittomakielen osalta (vieraskielisten sekä saamen- ja romanikielisten oppilaiden täydentävän opetuksen perus-opetuksessa ja lukiokoulutuksessa myönnettävän valtionavustuksen perusteet). Viittomakielen ja CODA-oppilaiden opetuksen järjestämisen tuki on mahdollista ottaa huomioon siinä vaiheessa, kun rahoituslakia avataan kokonaisvaltaisemmin. Siihen saakka opetuksen järjestämistä tuetaan informaatio-ohjauksen keinoin opetus- ja kulttuuriministeriön ja Opetushallituksen toimesta.
U: – Kuurojen maailmanliiton viimevuotinen kannanotto inklusiivisesta opetuksesta https://docs.google.com/viewerng/viewer?url=https://wfdeaf.org/wp-content/uploads/2018/07/WFD-Position-Paper-on-Inclusive-Education-5-June-2018-FINAL-without-IS.pdf&hl=en_US nostaa esille huolen siitä, miten inklusiivinen opetus toteutuu tosiasiallisesti Suomenkin ratifioiman YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksen mukaisesti. Miten Suomessa on ajateltu toteuttaa YK:n vammaissopimuksenkin ja tämän kannanoton sisältämiä kohtia (mm. pääsy kaksikieliseen ja viittomakieliseen opetukseen, kuurojen viittomakielisten opettajien antama opetus, lapsen muut kuurot / kuulovammaiset koulukaverit, eli vertais-viiteryhmä kouluissa.). Olisiko meillä mahdollista esimerkiksi ohjeistaa kuntia muodostamaan tiettyihin kouluihin kuulovammaisten oppilaiden keskittymiä, tai osa-aikaratkaisuja siten että kuuro/kuulovammainen lapsi pääsisi tapaamaan vertaisiaan, käyttämään ja oppimaan viittomakieltä tai onko pohdittu muita ratkaisumalleja?
J: – Kunnallisia kuulovammaisten kouluja oli keväällä 2009 yhteensä seitsemän. Yhä useamman kuulovammaisen lapsen koulunkäynnin yleisopetuksessa on mahdollistanut kuulovamman varhainen toteaminen, monipuolinen kielen ja kuulon kuntoutus ennen kouluikää sekä kuulokojeiden ja apuvälineiden kehitys. Yleisestikin opetuksen järjestäjät lähtivät tekemään muita ratkaisuja erityiskoulujensa suhteen jo tuona aikana. Taustalla ei suinkaan ollut myöhemmät vuoden 2011 perusopetuslain muutokset.
Oppimis- ja ohjauskeskus Valteri toimii kuurojen viittomakielisten lasten opetuksen järjestämispaikkana. Opetushallitus tulosohjaa Valteri-koulua toimintayksikköineen toimimaan entistä vahvemmin oppimis- ja ohjauskeskuksina täydentäen ja syventäen kunnallisia ja alueellisia oppimisen ja koulunkäynnin tuen palveluja. Näin kunnissa vahvistuu pedagogisen asiantuntemuksen ja opettajien sekä muiden tuen ammattihenkilöiden monialainen yhteistyö tuen tarpeen havaitsemisessa, arvioinnissa sekä tuen suunnittelussa ja toteuttamisessa.
Valtaosa viittomakielisistä oppilaista sijoittuu kuulovammansa vuoksi erityisen tuen piiriin ja heidän oppivelvollisuuttaan on pidennetty. Opetuksen järjestäjä päättää perusopetuslain ja opetussuunnitelman perusteiden suuntaviivojen mukaisesti viittomakielisen opetuksen järjestelyistä ja opetuksen järjestämisen kannalta välttämättömistä tukipalveluista. Tätä varten kunnat saavat esi- ja perusopetuksen rahoitusta osana kunnan peruspalvelujen valtionosuutta. Sen lisäksi kunnat saavat rahoitusta vammaisopetuksesta ja pidennetyn oppivelvollisuuden piirissä olevista oppilaista opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain mukaisesti.
Paikallisesti ja alueellisesti yksi tapa tukea viittomakielen opetuksen järjestämistä lähiopetuksen yhteydessä olisi kiertävien viittomakielen opettajien toimien perustaminen esimerkiksi seutukunnittain. Kaiken kaikkiaan perusopetuslaki jo nyt mahdollistaa kuntien yhteistyön viittomakielenkin opetuksen järjestämisessä. Opetus- ja kulttuuriministeriö ei ota kantaa opetuksen järjestelyihin, eikä siis ohjeista laajemminkaan niitä.
U: – Tämä olisi hyvä malli. Miksi OKM ei ota kantaa tai ohjeista opetuksen järjestelyissä, vaikka viittomakielilain ja YK:n vammaissopimuksen mukaan valtion tulisi edistää viittomakielen käyttöä ja optimaalista oppimisympäristöä kuurolle / viittomakieliselle lapselle? Suomalainen viittomakieli (ja myös suomenruotsalainen viittomakieli) ovat pieniä vähemmistökieliä, jonka osaajia ja ammattilaisia on vähän. (–)
J: – Ministeriö ei ota kantaa kuntien kouluverkkoon eikä opetuksen järjestelyihin. Laki mahdollistaa jo nyt yhteistyön. Ei se edes voi, koska kuntien kouluverkost ja –järjestelyt ovat jo nyt niin erilaisia. Toinen asia on se, että OKM:n pitäisi siinä tapauksessa ohjeistaa viittomakielen opetuksen järjestelyjen lisäksi varmaan myös monesta muusta asiasta, sairaalaopetuksesta, huostaanotettujen lasten opetuksesta, koulukotiopetuksesta jne, jne.
U: – Valteri-koulut ovat erityiskouluja, joihin opettajilla tulee olla erityisopettajan pätevyys. Suomessa aloitettiin vuonna 1998 viittomakielinen luokanopettajakoulutus Jyväskylän yliopistossa, josta on valmistunut runsaasti äidinkieleltään viittomakielisiä luokanopettajia, joilla on vahva osaaminen kaksikieliseen ja viittomakieliseen opetukseen. Kuitenkaan Valteri-koulut eivät ole voineet ottaa viittomakielisiä luokanopettajia virkoihin. Luokanopettajat ovat joutuneet tyytymään määräaikaisiin työsuhteisiin ja sijaisuuksiin. Lainsäädäntö kaipaisi näin tältä osin uudistusta ja päivitystä Ruotsin mallin tapaan, että äidinkieleltään viittomakieliset luokanopettajat olisivat myös päteviä saamaan virkoja ja opettamaan viittomakielisiä /kuulovammaisia lapsia erityiskouluissa. Mitä mieltä olette tästä tilanteesta ja olisiko opetusta koskevassa lainsäädännössä päivittämisen tarvetta tältä osin?
J: – En pysty ottamaan tähän, kelpoisuuskysymykset kokonaisuutena ovat aina luupin alla, yhtenäistä hyväksyttyä mallia on haasteellista löytää.
U: – Yleisiä kommentteja / näkemyksiä teiltä kentän tilanteesta ja kehittämistarpeista koskien viittomakielisten ja kuulovammaisten lasten koulunkäyntiä lähikouluissa ja oppimiskeskusten (Valteri-koulut) roolista, viitaten esim. Suomen ratifioimaan YK.n vammaissopimukseen ja WFD:n kannanottoon. Onko teillä ollut jotain jatkotoimenpiteitä ja tavoitteita mm. viitaten viime selvitykseen, joka tehtiin vuosina 2013-2014 (kuurojen ja viittomakielisten oppilaiden lukumäärä ja opetusjärjestelyt).
J: – Yksi toimintamalli VIP-verkosto, jota koko ajan kehitetään. Se toiminta liittyy laajasti vaativan tuen osaamisen siirtämiseen lähikouluille. VIP-verkosto yhdistää ammattilaiset, jotta vaativan erityisen tuen tarpeessa olevat lapset ja nuoret saavat sopivaa tukea oikeaan aikaan. VIP-verkosto on jaettu valtakunnallisesti viiteen yliopistollisten keskussairaaloiden (erva) toiminta-alueeseen. Alueiden toimintaa koordinoivat moniammatilliset ydinryhmät. Tavoitteena on alueellisesti auttaa ammattilaisia verkostoitumaan sekä saattaa vaativan erityisen tuen resurssit ja sitä tarvitsevat yhteen. Tämä verkostomalli tukee jatkossa myös viittomakieleen liittyviä opetuksen järjestelyjä.
U: – Hienoa että on tällainen VIP-verkosto olemassa. Onko huolehdittu tai aiotaanko jatkossa varmistaa, että verkostossa on mukana viittomakielisiä opettajia ja viittomakielisiä kieliasiantuntijoita?
J: – Kyllä niin tapahtuukin jo, VIP-verkostotapaamisia on säännöllisesti, sen lisäksi on säännöllisesti erikseen järjestötapaamisia, missä juuri joku aika sitten oli mukana myös esimerkiksi Kuurojen Lasten Vanhempien yhdistys ym.
Irja Seilola (KM) vastasi kysymyksiini koskien kuurojen ja kuulovammaisten lasten integraatiota / inkluusiota. Kysyin, mitä asioita hän pitää tärkeänä ja haluaisi nostaa esille tässä aiheessa, ja miten tulkkauspalvelu toimii lähikoulussa. Lopuksi kysyin, mitä hyviä ratkaisuvaihtoehtoja voisi olla lasten koulunkäyntiä koskeviin haasteisiin, joita Seilola toi haastattelussa esille. Haastatteluvideo alla.
Blogiteksti liittyy Monialainen kieliasiantuntija työssä (MONS1002)- kurssiin. Kieli muuttuvassa yhteiskunnassa – maisteriohjelma. Kieli- ja viestintätieteiden laitos. Jyväskylän yliopisto.
Linkit ja lähteet
Lapset ovat usein yksin kielensä ja kulttuurinsa kanssa lähikouluissa. Posti, A. Kuurojen lehti 2/2019.
Kulttuuri ja historia ovat osa ilmaisuvoimaisia viittomakieliä ja viittomakielistä yhteisöä. Viitotut kielet ovat kolmiulotteisia kieliä, jotka pystyvät ilmaisemaan asioita tavoilla, joihin puhutut kielet eivät pysty. Viittomakielinen yhteisö jakaa tämän kielellisen rikkauden ja kuurojen kulttuurin, joka ilmenee muun muassa järjestötoiminnassa sekä satoja ja tuhansia ihmisiä yhteen keräävissä kieli-kulttuuri ja urheilutapahtumissa ympäri Suomen ja maailman. Tämän me viittomakieliset tiedämmekin, mutta yleinen tietoisuus tästä kotimaisesta kieli- ja vammaisvähemmistöstä on kuitenkin ollut varsin ohutta. Moni esimerkiksi saattaa luulla, että viittomakieli(et) ovat kansainvälistä ja samaa viittomakieltä käytetään kaikkialla, ja että viitottu kieli olisi keinotekoisesti kehitettyä ja yksinkertaisempaa puhuttuun kieleen verrattuna. Olen omakohtaisesti huomannut, että aika moni ei esimerkiksi tunne Liisa Kauppista, vaikka hän on ainoa suomalainen ja pohjoismaalainen, joka on saanut YK:n ihmisoikeuspalkinnon.
Tämän kertainen bloggaus liittyy kieliasiantuntijan opintoihini Jyväskylän yliopistossa, opiskellessani pääaineena soveltavaa kielitiedettä ja diskurssintutkimusta. Vähemmistökielisenä ja viittomakielisenä kieliasiantuntijana olen erityisen kiinnostunut tarkastelemaan diskursseja, joissa käsitellään kieli- ja kulttuuri, ja vammaisvähemmistöjä, ja positiostani johtuen erityisesti kuulovammaisia / kuuroja / viittomakielisiä ja viittomakieltä.
Diskurssin käsite kielentutkimuksessa
Kielentutkimuksessa diskurssin käsitteellä viitataan joko kielen rakenteeseen tai funktionaaliseen lähestymistapaan, jossa tutkitaan kielenkäyttöä sosiaalisena toimintana ja suhteellisen vakiintuneita puhe- ja ajattelutapoja tietystä ilmiöstä. Kielenkäyttö on todellisuutta rakentavaa voimaa, jolloin on syytä pohtia mitä kielenkäytöstä seuraa. Ajankohtaisia esimerkkejä ovat varsinkin sosiaalisessa mediassa ilmenevä vihapuhe ja ns. valemedia, joka on kohdistunut eri vähemmistöryhmiin, kuten turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttajiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja saamelaisiin. Tämän vihapuheen seurauksena maahanmuuttajat, tummaihoiset suomalaiset ja muut vähemmistöt joutuvat usein kohtaamaan arjessaan rasismia eri tavoin. Sananvapauden vasteparina toimii sananvastuu, joka tarkoittaa, että mielipiteiden tulee perustua faktoihin ja olla toisia ihmisiä kunnioittavaa. Tätä sananvastuu-teemaa käsitellään menneillään olevassa Kieliasiantuntija työssä -kurssillamme Jyväskylän yliopistossa.
Kielentutkimuksessa puhutaan diskurssin kaksoiskierteestä (Pietikäinen & Mäntynen 2019). Tällä tarkoitetaan sitä, että diskurssit ovat sekä kielellisiä että sosiaalisia. Kielellä on valtaa ja kieli itsessään on sosiaalista toimintaa ja sillä rakennetaan merkityksiä. Eri diskursseilla vaikutetaan siihen, miten ymmärrämme maailmaa, itseämme ja toisiamme. Ranskalaisen filosofin Michael Foucault (1926–1984) mukaan diskurssit merkityksellistävät maailmaa valitusta näkökulmasta ja jättävät jotain pois. Kyse on eräänlaisesta valokeilasta, jossa jotain aluetta valaistaan ja muut alueet jäävät pimentoon. Diskurssit liittyvät aina tiettyihin arvoihin, vallankäytön muotoihin ja ideologioihin. Diskurssintutkimuksessa on oleellista huomata, mitä sanotaan ja mitä ei sanota. Diskurssit eivät ole muuttumattomia, vaan ne muuttuvat ajan myötä ja valtadiskursseja voidaan haastaa. Eri aikakausina, eri yhteiskunnissa ja eri tilanteissa on erilaisia diskurssijärjestyksiä.
Lääketieteen ja kuntoutuksen diskurssit
Sekä puhuttujen ja viitottujen kielten että viittomakielisen kuurojen yhteisön ja lääketieteellisen ammattikunnan välillä on historiallisesti ollut erimielisyyksiä. Lääketieteen puhetavat ja asenteet heijastuvat helposti valtaväestön käsityksiin ja asenteisiin kuuroja ja viittomakieliä kohtaan. Nykyään ymmärrys ihmisten moninaisista identiteeteistä ja moninaisuudesta on jo parempi, mutta silti kielellistä valtataistelua enemmistö- ja vähemmistökielien välillä käydään yhä.
Kielentutkijana, kieliasiantuntijana ja oikeuksienvalvonnan näkökulmasta on oleellista seurata millaiset diskursiiviset käytänteet ovat vallalla puhuttaessa kuuroudesta ja kuulovammoista, kuulon ja kielen kuntoutuksesta. Lääketieteen ja kuntoutuksen diskursseissa kuurous ja viittomakielisyys nähdään useimmiten kielteisinä asioina. Funktionaalisen, toiminnallisen kaksikielisyyden sijaan pyritään yksikielisyyteen eli puhuttuun suomeen, ruotsiin tai muuhun perheen käyttämään puhuttuun kieleen. Tämä kieli-ideologia tulee usein esille eri kuntoutuksen ja lääketieteen julkaisuissa ja kuntoutuksen käytänteissä. Viimeaikaisimpia huomattavia ja mielestäni myös huolestuttavimpia esimerkkejä ovat Kuntoutussäätiön ja KELA:n vuonna 2017 julkaisema ”Kuulon apuvälinettä käyttävän lapsen ja nuoren hyvä kuntoutuskäytäntö”-ohjeellinen julkaisu. Tämän julkaisun tavoitteena on ”yhdenmukaistaa valtakunnallisia kuntoutuskäytäntöjä sekä helpottaa kuntoutussuunnitelmien laatimista ja kuntoutuspäätösten tekemistä”. (s.6.) Kyse on siis merkittävästä valtakunnallisesta ohjeistuksesta ja suosituksista.
Aiempi lapsiasiavaltuutettu Kaisa Maria Aula on ottanut kantaa kentän jakautuneisuuteen, ja myös kuuloalan järjestöt ovat korostaneet, että lapsella on oltava maksimaalinen kielellisen kehityksen ja oppimisen tuki. Eri kieliä ja tukimuotoja voidaan käyttää rinnakkaisesti, eli kuulon kuntoutuksen rinnalla voidaan käyttää viittomakieltä. Viittomakieli ei haittaa puhutun kielen oppimista ja viitottu kieli antaa myös toimintavarmuutta tilanteissa, joissa kuulo ei riitä. Viitottu kieli, eli Suomessa useimmiten suomalainen viittomakieli, tukee jatko-opinnoissa menestymistä, kun voi tukeutua esimerkiksi ryhmä- ja luentotilanteissa viittomakielen tulkkaukseen. Kaksi- tai monikielisyyden tulisi ajatella olevan rikkaus, mutta lääketieteen ja kuntoutuksen diskursseissa tätä ei pidetä minään lähtökohtana. Viittomakielisten kuurojen ja huonokuuloisten, järjestöjen ja yksilöiden kokemusasiantuntijuutta on selkeästi sivuutettu koko tässä julkaisussa. Sen näkee myös siinä kohtaa, jossa aiemmin mainitsemani Kuntoutussäätiön ja KELA:n julkaisun tekijät kiittävät joukkoa tekstin kommentoinnissa (s. 6). Tästä joukosta puuttuvat tyystin itse kuurot ja viittomakieliset. Kuitenkin jopa Maailman terveysjärjestö (WHO) toteaa nettisivuillaan, vapaasti käännettynä seuraavaa:
”Kuulovammaiset ihmiset voivat oppia kommunikoimaan huuliltaluvun, kirjoitettujen tai painettujen tekstien ja viittomakielen kautta. Viittomakielellä opettaminen hyödyntää kuulovammaisia lapsia, ja myös television tekstityspalveluiden ja viittomakielen tulkkauksen avulla helpotetaan tiedon saatavuutta. ”
”Kansallisten viittomakielten virallistaminen ja tunnustaminen ja viittomakielen tulkkien saatavuuden parantaminen ovat tärkeitä toimia, jotka edistävät palveluiden saatavuutta viittomakielellä. Kuulovammaisten järjestöjen, kuulovammaisten vanhempien ja perheiden tukiryhmien tukeminen ja suosiminen, sekä ihmisoikeuksiin liittyvän lainsäädännön vahvistaminen voivat auttaa varmistamaan kuulovammaisten paremman inkluusion.” (WHO)
Lääketieteen ja kuntoutuksen sananvastuu
Sananvastuuseen liittyy faktojen tarkistus, sitä ettei olennaisia asioita jätetä kertomatta ja että jokaista asianosaista kuullaan. Toisilla ihmisillä ja tahoilla on enemmän valtaa ja näkyvyyttä ja siten myös enemmän sananvastuuta. Näin on aiheellista kysyä Kuntoutussäätiöltä ja KELA:lta, miten verovaroin maksetussa julkaisussa ja tutkimustyössä on päädytty viittomakielen käytännössä täysin poissulkevaan julkaisuun ja suositukseen, jopa vastoin WHO:n jakamaa tietoa? Nykyään löytyy runsaasti viittomakieliin liittyvää tutkimustietoa, joten kyse on enää asenteesta ja kieli-ideologioista, ja viitotun kielen syrjimisestä.
Tätä sananvastuuta on aiheellista kysyä jokaiselta kuntoutus- ja lääketieteen toimijalta, jotka tuottavat yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa diskurssia koskien kuulovammaisia ihmisiä ja heidän perheitä. Oikeutta monipuoliseen tietoon ja perheiden, kuulovammaisen lapsen mahdollisuuteen oppia viittomakieltä on peräänkuuluttanut moni kuulovammaisen lapsen perhe, kuuloalan järjestöt ja myös aiemmat lapsiasiavaltuutetut. Näillä lääketieteen monikielisyyttä poissulkevilla diskursseilla on ollut ikäviä seurauksia perheille ja yksilöille. Tämä näkyy konkreettisesti siinä, että mm. kuulovammaisten koulut ovat vähentyneet, ja yhä harvempi kuulovammainen lapsi saa oppia viittomakieltä tai olla viittovien vertaistensa kanssa koulussa. Perheet ovat kertoneet kohtaamastaan kielellisestä syrjinnästä – siitä miten lääkäri on uhannut tehdä lastensuojeluilmoituksen jos lapselle viitotaan, tai uhannut lakkauttaa perheen saaman vammaistuen tai että sairaalassa on kuulovammaisen lapsen kanssa kielletty käyttämästä viittomakieltä. (Twitter)
YK:n vammaisten ihmisoikeussopimus – mitä siitä?
Suomi ratifioi YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksen vuonna 2016, jossa oli seuraavia keskeisiä artikloja lapsen kielellisen identiteetin vaalimisesta:
Artikla 21: ”[…] hyväksymällä sen, että vammaiset henkilöt käyttävät vuorovaikutuksessaan viittomakieliä, […] tunnustamalla viittomakielten käytön ja edistämällä sitä.”
Artikla 24: ”[…] helpotetaan viittomakielten oppimista ja kuurojen yhteisön kielellisen identiteetin edistämistä, […] varmistetaan, että kuurojen, erityisesti lasten, koulutus annetaan yksilön kannalta mahdollisimman tarkoituksenmukaisilla kielillä, viestintätavoilla ja -keinoilla sekä ympäristöissä, jotka mahdollistavat oppimisen ja sosiaalisen kehityksen maksimoinnin.”
Kulttuuri-identiteetin osalta yleissopimus toteaa artiklassa 3 h): ”[…] vammaisten lasten kehittyvien kykyjen ja sen kunnioittaminen, että heillä on oikeus säilyttää identiteettinsä.”
Nykypäivän suomalaisen yhteiskunnan tarjoama lääketieteellinen ja kuntoutuksellinen hoito ja terveyspalvelut taitavat viitata kintaalla koko YK:n vammaisten ihmisoikeussopimukselle, viittomakielilaille ja myös lapsiasiavaltuutetuille, kun on kyse meistä kuulovammaisista ja viittomakielisistä kokemusasiantuntijoista.
Kuurojen kokemuksia audismista (eli yhtenä rasismin eri muodoista, ks. vaikka google), viittomakiel(t)en ja yhteisön kulttuuristen arvojen väheksymisestä lääketieteen puolella ja koulusysteemissä esitetään myös kuurojen taiteessa.
Tarvitaan vielä paljon yhteistä dialogia, ymmärrystä, monitieteellistä ja -alaista yhteistyötä. Viittomakielisen yhteisön ja yhteistyökumppaneiden tulee haastaa lääketieteen ja kuntoutuksen valtadiskursseja. Monikielinen ja kulttuurinen yhteiskunta, kielellistä ja kulttuurista, ihmisten moninaisuutta aidosti hyväksyvä ja arvostava yhteiskunta luo hyvinvointia – kaikille.
Monialainen kieliasiantuntija työssä (MONS1002) – kurssin sivusto. Jyväskylän yliopisto. Kieli- ja viestintätieteiden laitoksen kurssin sivustot. Luentomateriaalit. https://kieliasiantuntija.wordpress.com/
Olen Juhana Salonen ja esitän tässä autoetnografisen tutkimuksen minun elämästäni. Salonen on kuuro aikuinen, joka kärsi vakavista psyykkisistä ongelmista murrosiän aikana johtuen epävarmasta kieli-identiteetistään ja tietämättömyydestään ihmisoikeuksiensa suhteen.
Tutkimuksen tavoitteena on keskustella avoimesti Salosen elämästä ja pohtia erityisesti vähemmistökielen, kuten suomalaisen viittomakielen, merkitystä eheän kieli-identiteetin sekä ihmisoikeuksien tietoisuuden saavuttamisessa. Pääpainona on kaksi suuntausta: sosiokulttuurinen (kaksikielisyys, monikielisyys, viittomakieli, identiteetti) ja kielipoliittinen (kieli-ideologia, nationalismi, vähemmistökielen asema) näkemys.
Autoetnografia laadullisena tutkimusmenetelmänä sisältää yhteyden itsensä ja muiden kanssa (Chang, H. 2008. Autoethnography as method. Walnut Creek, CA: Left Coast Press.). Tutkimuksen aineisto koostuu henkilökohtaisista muistoista, itsearvioinnista, itsereflektiosta ja ulkoisista materiaaleista kuten päiväkirjoista, haastatteluista ja dokumenteista. Tutkija tarkastelee aineiston avulla yksilöllisiä ja yhteisöllisiä diskursseja kuurona olemisen kokemuksista sekä siihen liittyvistä sosiaalista suhteista yhteiskunnassa.
Tutkimus osoittaa, miksi on tärkeää tarkastella lähemmin sitä, kuinka kuuro henkilö löytää kieli-identiteettinsä yhteiskunnassa. Viittomakielet ovat vähemmistökieliä maailmalla – hyvin usein tiedon ja palvelujen saatavuus viittomakielellä ovat alhaisia. Tästä voi seurata vakavia kriisejä kuurolle henkilölle, jollei hän tiedosta omia kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksiaan valtaväestön keskuudessa.
Syvällisempää keskustelua tarvitaan siitä, kuinka vähemmistökielen kieli-identiteettiä ja ihmisoikeuksia voitaisiin kehittää. On välttämätöntä murtaa stereotypioita ja analysoida tarkemmin, miksi nationalismi tai uusnationalismi juontavat juurensa muun muassa muukalaispelosta ja eri kieli- ja kulttuurivähemmistöjen syrjinnästä joko tietoisella tai ei-tietoisella tasolla. Nationalismissa keskitytään useimmiten yhteen muottiin, jossa korostetaan valtakieliä, -kulttuureja ja yhteistä päämäärää. Esimerkiksi integraation ajattelumalli on mahdollisesti nationalismin perua. Kaunis ja utopistinen idea, jossa esiintyy kuitenkin puutteita yhteiskunnan monimuotoisuuden sekä eri kieli- ja kulttuuriperintöjen arvojen ymmärtämisessä.
Nationalismilla viitataan kansallisuusaatteeseen, joka korostaa kansojen ja kansakuntien merkitystä kulttuurissa tai politiikassa. Nykyisin kyseisellä sanalla on huono maine, koska se antaa sellaisen kuvan, että jokin tietty kansa tai kieli on parempi kuin muut. Aina ei ole ollut näin. Muun muassa 1800-luvun Suomessa eri kieliryhmät ajoivat yhdessä suomen kielen asemaa eteenpäin. Nationalismia tuleekin tarkastella kontekstisidonnaisesti. (Länsisalmi, R. & Viitamäki, M. 2018. Kieli ja nationalismi. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 9(6).)
Sitten kielipolitiikkaan. Suomea kutsutaan kaksi- ja monikieliseksi maaksi. Monikielisyyden ohella kielen sisällä voi olla myös suurta vaihtelevuutta eli heteroglossiaa, mikä näkyy muun muassa alueellisina ja sosiaalisina murteina (Dufva, H. & Pietikäinen, S. 2009. Moni-ilmeinen monikielisyys. Puhe ja Kieli 29 (1), 1–14).
Mutta ovatko kielet keskenään tasaveroisessa asemassa? Näytän videollani dokumentin (kohdassa 5.45 min), jossa Kuulokeskuksen korvalääkäri on tehnyt työkykyarvion minusta. Suomenkielisen viranomaisen silmissä minut voidaan viittomakielisenä luokitella alempiarvoiseksi. Tällainen asenne oli suurimpia syitä sille, miksi en halunnut lapsuudessani käyttää lainkaan suomalaista viittomakieltä. Tästä tarkemmin toisella videolla (viittomakielen merkitys lapsen identiteetille).
Autoetnografinen lähestymistapa on yksi avaintekijöistä, mikä voi auttaa valtaväestöä tiedostamaan paremmin yhteiskunnan moninaisuutta eri kieli- ja kulttuuriryhmien edustajien perspektiivistä katsottuna. Sekä tuomaan kielipolitiikkaa enemmän esille. Monikielisyyden periaate ei toimi, jos sitä tarkkaillaan ainoastaan valtaväestön silmin. Monikielisyyttä voi esiintyä myös kielen sisälläkin.
Myös on paikallaan pohtia tarkemmin peruskysymystä: Mitä kieli on? Se on monimutkainen ja kiehtova järjestelmä, jonka avulla ihmiset muun muassa ilmaisevat ajatuksiaan ja tunteitaan. Kieltä tuotetaan ja vastaanotetaan käyttäen eri aistikanavia eli modaliteetteja. Kysymys voi olla esimerkiksi auditiivisesta (kuulo), kinesteettisestä (liike), taktiilisesta (tunto) tai visuaalisesta (näkö) modaliteetista. Tällöin tulisi monikielisyyden ohella puhua myös multimodaalisuudesta. Kielen funktion, tarkoituksen ja sen eri ulottuvuuksien tiedostaminen voi kenties muuttaa yhteiskunnan asenteita.
Viittaajat 